9.5.2005
9.5.2005
Tapani Lausti
Ilkka Kylävaara (toim.), Taistolaisuuden musta kirja: Muistoja. Tammi 2004.
Ilkka Kylävaaran toimittama kirja vahvistaa käsitystä, että taistolaisuuden ”analysoiminen” on monille asian harrastajille epä-älyllistä hutkimista ja länsimielisen, epärealistisen — ellei peräti vaarallisen — maailmankuvan tyrkyttämistä. Taistolaisten vaaraa suomalaiselle demokratialle liioitellaan huimasti. Samalla Neuvostoliiton todellisten hirmutekojen toteamista käytetään jäljellä olevan supervallan ulkopolitiikan kaunistelemiseen. Näille kommentaattoreille on täysin vieras ajatus, että tärkein käsillä oleva tehtävä ei tällä hetkellä ole Neuvostoliiton ruumiin potkiminen vaan Yhdysvaltain valtaeliitin pyrkimysten ymmärtäminen Washingtonin tehdessä maailmaa päivä päivältä yhtä vaarallisemmaksi. (Ks. esim. Jonathan Steele: History shows this drive to the east could bring disaster, The Guardian, 6.5.2005)
John Lagerbohm kirjoittaa taistolaisuuden olleen muun muassa ”kommunistisen maailman vastaleirin eli länsimaiden vainoharhaista demonisoimista”. Lagerbohm jatkaa: ”Taistolaisuus oli jatkuvaa propagandistista julistusta länsimaiden harjoittamasta ’imperialismista’, ’kolonialismista’ ja ’riistosta’. Samaan aikaan syytösten esittäjien ideologiset taustavoimat harjoittivat moninkertaisesti armottomampaa imperialismia, kolonialismia ja riistoa.” (s. 267)
”Vainoharhaista”? ”Moninkertaisesti armottomampaa”? En halua lähteä kilpailuttamaan kahden erilaisen supervallan uhrien määrää, mutta Lagerbohmin kommentti kuvastaa monien kommentaattorien kritiikittömyyttä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohtaan.
Mitä Lagerbohm mahtaa ajatella nyt George W. Bushin otteista? Laittomaan miehityspolitiikkaan, joukkomurhiin ja kidutuksiin järjestelmällisesti turvautunut supervalta ei antaudu helposti kansalaisten ihailun kohteeksi. Voi tietenkin pilkata imperialismista puhumista, mutta silloin on jäänyt huomaamatta, että johtavan imperialistisen valtion propagandistit ovat itsekin alkaneet käyttää käsitettä. Yhdysvaltain pyrkimystä maailmanhegemoniaan — rauhanomaisin tai sotilaallisin keinoin — ei enää kätketä puolisalaisiin strategisiin muistioihin. Asiaan voi perehtyä amerikkalaisten lehtien palstoilla.
Suomalaisten enemmistö suhtautuu mielipidetutkimusten mukaan kielteisesti Yhdysvaltain nykyisiin otteisiin. Silti Yhdysvaltain eliittien vaarallisia hegemonisia pyrkimyksiä ei meilläkään kommentoida samalla vakavuudella kuin entisen Neuvostoliiton aggressioita. Joiltakin nuoremman polven kommentaattoreilta on jäänyt ilmeisesti tutkimatta Washingtonin ulkopolitiikan verinen historia. Sen sijaan että analysoitaisiin Yhdysvaltain aggressiivisen ulkopolitiikan jatkuvuutta, koko asiasta vaietaan. Amerikkalaisen propagandan auliita uhreja riittää siis Suomessakin. Yhdysvallat nähdään — Frances Fitzgeraldin sanoin — jonkinlaisena pelastusarmeijana, joka on aina ajanut epäitsekkäällä ja ihanteellisella tavalla köyhien maiden asiaa.
Fitzgeraldin tutkimusta amerikkalaisten oppikirjojen sisällöstä kommentoiva William Blum sanoo tutkimuksen osoittavan, että oppikirjat eivät kerro Yhdysvaltain hyökänneen Vietnamiin. Blum kysyy: ”Puhuvatko tulevat Amerikan historian oppikirjat Irakin ja Afganistanin ’vapauttamisesta’? Onko yhtään tämänhetkistä oppikirjaa, joka välittäisi nuorten amerikkalaisten mieliin Washingtonin roolin kauhistuttavat seuraukset Indonesiassa vuonna 1965, Kreikassa 1967 ja Angolassa 1975, mainitakseni vain muutaman esimerkin?” (William Blum: Never-Ending Double Standards, CounterPunch, 30.4./1.5. 2005)
Nämä kysymykset ovat tietenkin vain osa Kylävaaran kirjasta, mutta ne kiinnittivät huomioni, koska Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohtaan osoitettu myötämielisyys on mielestäni levottomuutta herättävä ilmiö.
Kylävaaran omat osuudet ovat kuin jonkinlaista piruilevaa kapakkasaivartelua. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kirjan vakavan nimen kanssa. Kylävaara vain enimmäkseen tölvii halveksuntansa kohteita. Jotkut henkilöprofiilit kyllä valaisevat joidenkin taannoisten taistolaisten kykyä pitkälle menevään ilkeyteen. Onhan hurmahenkisyys aina vastenmielistä. Koska en tunne paria poikkeusta lukuunottamatta henkilökohtaisesti juuri ketään kirjan henkilöistä, en osaa sanoa sitä tai tätä Kylävaaran omasta ilkeilystä. Se vain tuntuu vastenmieliseltä silloinkin, kun se kohdistuu vastenmielisiltä vaikuttaviin ihmisiin. Hyökkäysten todenmukaisuutta ei voi tarkistaa. Kaikki on enimmäkseen huulenheittoa.
Kylävaara kirjoittaa taistolaisten kulttuuri-ihmisten itsekeskeisyydestä. Tämä on huvittavaa, kun suuri osa kirjasta pyörii Kylävaaran oman persoonan ympärillä. Ja mikäs siinä, jos tekijä osoittautuisi kiinnostavaksi huomioitsijaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Minkäänlaisia uusia havaintoja taistolaisuudesta kirja ei tarjoa.
Ks. myös:
Arkistosta: Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka