22.1.2009 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Lähi-idän konflikti on yksi asiallisen journalismin karikoita. Kansainvälisessä uutisvirrassa liikkuu niin paljon valhetta ja vääristelyä, että selkeän kuvan saaminen edellyttää toimittajilta huolellista asiaan paneutumista. Amerikkalaisvaikutteinen kansainvälinen media heijastaa paljolti Yhdysvaltain ja Israelin hallitusten näkemyksiä tai suhtautuu ainakin niihin luonnottoman suopeasti.
Gazan raaka tuhoaminen sai kuitenkin monet amerikkalaisetkin toimittajat hieromaan silmiään ja kysymään, mistä nyt oikein on kysymys. Heidän ihailemansa Israelin hallitus käyttäytyi kuin häikäilemätön rosvovaltio. (Ks. Michelle Goldberg: Israel's free ride ends, The Guardian/Comment is free, 13.1.2009) Ali Abunimah kirjoitti: "Israel aloitti verilöylynsä läntisten ystäviensä täydellä tuella. Sitten tapahtui jotakin hämmästyttävää. Huolimatta virallisista Israelia tukevista lausunnoista, huolimatta median sensuurista, huolimatta Israelin lipevästä hasbarasta (propagandasta), Euroopassa ja jopa Pohjois-Amerikassa levisi valtava. ennennäkemätön suuttumuksen ja vastenmielisyyden julkinen aalto." (Why Israel won't survive, The Electronic Intifada, 19.1.2009)
Suomessakin järkytys oli suuri. Siitä huolimatta suomalaisen median analyyseistä ei ole ollut vaikeata löytää Israelin vääristelyihin kritiikittömästi suhtautuvaa aineistoa. Juha-Antero Puistola kirjoitti Uudessa Suomessa (9.1.2009): "Yksikään valtio ei voi antaa rakettien sataa alueelleen ilman vastareaktioita. Tilanteesta riippuen keinoksi voidaan valita kansainvälisten järjestöjen kautta toimiminen, neuvottelut tai oman asevoiman käyttö. Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on siinä määrin monimutkainen, ettei ainakaan lähialueen valtioilta tukea ollut odotettavissa. Hamas puolestaan ei todennäköisesti ollut istutettavissa nöyränä neuvottelupöytään ja toisaalta Israel ei voi järjestön vaatimuksiin taipua, joten vaihtoehdoksi oikeastaan jäi hyökkäys Gazaan."
Tässä hyökkäyksen ymmärtäminen meni todella pitkälle. Puistola ei kuitenkaan ollut yksin väittäessään, että Israelin tavoitteena oli tehdä loppu Hamasin rakettien laukaisemiselle Israelin puolelle. Helsingin Sanomien Inka Kovanen kirjoitti: "Israel lähti sotaan melko vaatimattomin ääneen lausutuin tavoittein. Se halusi lopettaa Hamasin rakettitulen ja aseiden salakuljetuksen Gazaan. Tavoitteet saivat kansainvälistä tukea. Kun kuolonuhrien määrä on Gazassa noussut lähes tuhanteen, on tuki lähes loppuun kulutettu." ("Gazan sodassa on monta häviäjää", 9.1.2009)
Useimmiten artikkeleista puuttui taustoitus, jossa olisi muistutettu Israelin jatkuvasti laajentamista kansainvälisen lain vastaisista asutuksista palestiinalaisalueilla ja Gazan asukkaiden näännyttämisestä pitkään kestäneellä saarrolla, joka kansainvälisen oikeuden mukaan on sotatoimi. Ei myöskään huomattu, että itse asiassa Israel rikkoi ensimmäisenä aselevon hyökkäyksellään marraskuun 4. päivänä. Hamasin raketit, jotka olivat siis vastaus Israelin aseleporikkomuksiin, olivat Israelille sitten tervetullut tekosyy murhaavaan iskuun, jota oli suunniteltu kuukausikaupalla. (Ks. esim. Jonathan Cook: Blueprint for Gaza Attack was Long Planned, The Palestine Chronicle, 12.1.2009)
Israelin propagandistinen versio nautti kuitenkin suurta luottamusta suomalaisessa mediassa. Vastoin tosiasioita Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen väitti Hamasin rikkoneen ensimmäisenä vuoden mittaisen tulitauon: "Israel sanoo yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, ettei mikään valtio voi rauhallisesti katsoa, kun sen asukkaita uhataan jostakin raketein ja israelilaiset pakotetaan elämään pelon ilmapiirissä." ("Gazan konflikti koettelee tunteita", 2.1.2009)
Israelilaiset pakotetaan elämään pelon ilmapiirissä? Joseph Massad tarkastelee tätä logiikkaa näin: "Israelilla on oikeus miehittää palestiinalaisten maata, saartaa palestiinalaisväestöä apartheid-muurin ympäröimissä bantustaneissa, katkaista heiltä polttoaineen ja sähkön saanti, repiä maasta heidän puunsa ja satonsa ja tehdä aika-ajoittaisia hyökkäyksiä heitä ja heidän johtajiaan vastaan suunnitelluilla murhilla. Jos palestiinalaiset tekevät vastarintaa Israelin hyökätessä massiivisesti heitä ja heidän yhteiskuntarakenteitaan vastaan ja Israel vastaa tähän tuhoamalla heitä joukoittain, Israel yksinkertaisesti 'puolustaa' itseään kuten on itsestään selvää." (Israel's right to defend itself, The Electronic Intifada, 21.1.2009)
Helsingin Sanomissa Sole Lahtinen väitti, että Gazan saarto alkoi Hamasin otettua siellä vallan. ("Israel ja Hamas käyvät epäsuhtaista sotaa", 5.1.2009) Israelilainen journalisti Amira Hass muistuttaa, että saarto alkoi jo vuonna 1991, siis jo ennen Israeliin kohdistettuja itsemurhaiskuja. Sittemmin saartoa on vain tehostettu ja tiukimmillaan se alkoi olla jo vuonna 2005. (History did not begin with the Qassams, Haaretz, 15.1.2009)
Israel väitti saarron olevan välttämätön sotilaallisesti. Hass toteaa kuitenkin, että sen todellinen tarkoitus oli estää kahden valtion ratkaisu, jonka toteutumista muu maailma odotti Kylmän sodan päätyttyä vuonna 1990. Vaikka suunnitelma oli kaukana täydellisestä, palestiinalaiset olivat siihen valmiita.
Tosiasiassa Israel on siis se osapuoli, joka haraa vastaan. Se ei halua ratkaisua, jota suurin osa muusta maailmasta tukee. Norman Finkelstein toteaa arabimaailman kannattavan vuoden 1967 rajoihin perustuvaa sovintoa: "Meillä on nyt myös Hamas, joka kannattaa kahden valtion sopimusta vuoden 1967 rajoilla. Ainoa este on Israel, jota Yhdysvallat tukee. Tämä siis on ongelma." (The Facts About Hamas and the War on Gaza, CounterPunch, 13.1.2009)
Kommentaattorit askartelevat mielellään Hamasin haluttomuudella tunnustaa Israel. Niinpä ulkoministeriön Olli Ruohomäki kirjoitti: "Hamas ei kuitenkaan hevillä muuta asenteitaan, varsinkaan mitä tulee Israelin tunnustamiseen. Hamasin imagoon kuuluu vastustaa Israelia." ("Rauha Lähi-idässä edellyttää palestiinalaisten yhtenäisyyttä", Helsingin Sanomat, 9.1.2009) Tunnustaminen on kuitenkin vaikeata, koska Israel ei tunnusta palestiinalaisten oikeuksia, eikä ole sovittu rajoista, joiden sisällä tunnustettu Israel olisi. Tunnustamiseen sisältyisi myös maan juutalaisuus, mikä merkitsee arabivähemmistön syrjimistä. (Ks. Jonathan Cook: The Trap of Recognizing Israel, Antiwar.com, 16.12.2006)
Suomalaisesta mediasta oli vaikea löytää mainintaa, että Hamas on ilmoittanut olevansa valmis pitkäaikaiseen aselepoon, jos päästäisiin jotakuinkin vuoden 1967 rajoihin perustuvaan sopimukseen. Israelille ajatus on kauhistus, koska se olisi korkeintaan valmis heikkoon, aseettomaan ja taloudellisesti epäitsenäiseen palestiinalaiseen "alueeseen" — ratkaisu, jota palestiinalaiset eivät tietenkään voi hyväksyä.
Gazan verilöylyssä ei siis ollut kyse Israelin turvallisuudesta. Israelin kokema uhka oli poliittinen. Jonathan Cook kirjoitti: "Israelin johdossa vallitsee melko pitkälle menevä yksimielisyys siitä, että Hamas on vakava uhka Israelin politiikalle, jolla halutaan tehdä tyhjäksi palestiinalaisten pitkäaikaiset vaatimukset omasta valtiosta Länsirannalla ja Gazassa." (The Plot against Gaza: From Diet to Shoah, The Palestine Chronicle, 17.1.2009; Max Kantar: From Lebanon to Gaza: Israel's Déjà Vu, The Palestine Chronicle, 19.1.2009 )
Israelin ulkoministeri Tzipi Livni sanoi avoimesti ennen verilöylyn aloittamista, että aselevon jatkuminen antaisi ikäänkuin ymmärtää, että Israel tunnustaa Hamasin. Verilöylyn alettua Livni sanoi olevan tärkeätä estää Hamasia saamasta kansainvälistä tunnustusta. (Ben White: Israel wanted a humanitarian crisis, The Guardian/Comment is free, 20.1.2009)
Gazan verilöyly kauhistutti suomalaisia kommentaattoreita ja epäilemättä heidän lukijoitaan. Järkytys olisi vielä suurempi, jos ymmärrettäisiin Israelin hallituksen kyynisyys ja valheellisuus. Israelilainen journalisti ja rauhanaktivisti Uri Avnery puhui Israelin hallituksen "moraalisesta mielipuolisuudesta" (How Many Divisions?, Media Monitors Network, 10.1.2009; Ks. myös Mike Whitney: Israel's Moral and Political Insanity, CounterPunch, 12.1.2009).
Suomen Kuvalehden Katri Merikallio ymmärsi, mistä on kysymys: "Viesti ei olisi voinut olla selkeämpi: palestiinalaisen hengellä ei ole mitään merkitystä. Ei Gazassa käydä sotaa. Siellä on meneillään teurastus, jolla ei ole mitään tekemistä itsepuolustuksen kanssa." ("Mahalasku", 16.1.2009)
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Lähi-itä, Robert Fisk, Hannu Reime, Noam Chomsky, Moshe Machover, Edward Said