Ydin, 3-4/1997
Tapani Lausti
Lähestyvän vuosisadan ratkaisevimpia kysymyksiä on, miten ja minkälaisin seurauksin maailman viimeinen imperiumi Yhdysvallat maailmanlaajuisine taloudellisine ja strategisine etuineen alkaa heikentyä.
Yhdysvaltain omaneduntavoittelulla on kansainvälisessä politiikassa niin keskeinen merkitys, että sen huomiotta jättäminen tekee realistisen kuvan hahmottamisen vaikeaksi.
Yhdysvaltain hegemonian kenties tärkein työrukkanen on Pohjois-Atlantin liitto, mitä tosiasiaa ei tulisi unohtaa edes uudessa Euroopassa. Natoa ei aikoinaan perustettu niinkään Neuvostoliiton laajentumisen pelosta kuin alistamaan sodanjälkeisen Länsi-Euroopan politiikka ja talous Yhdysvaltain strategisille eduille. Siksi myöskään Neuvostoliiton romahtaminen ei muuta perustavanlaatuisella tavalla liiton luonnetta.
Yhdysvallat on vähittäisestä heikentymisestään huolimatta edelleen maailmanhistorian mahtavin imperiumi. Olemassaolonsa varmistamiseksi sen on kyettävä puolustamaan maailmanlaajuisia etujaan. Liittolaistenkin sallitaan ajaa omia etujaan vain, jos ne eivät uhkaa amerikkalaisten asemaa. Ulkoministeri Madeleine Albright ei pyri salaamaan tätä yksinkertaista totuutta.
"Hallituksemme tärkeimpiä tavoitteita on, että Yhdysvaltain taloudelliset edut voidaan säilyttää koko maapallolla", Albright sanoi hiljattain.
Yhdysvaltain hallitsevat eliitit ovat pitäneet poliittisesti riippumattoman Euroopan nousua uhkana omille eduilleen. Nato perustettiin ennen kaikkea auttamaan Länsi-Euroopan integroimista Yhdysvaltain hallitsemaan kansainväliseen järjestelmään.
Yhdentyvän Euroopan, mahdollisesti yhdistyvän Saksan tai riippumattoman Japanin ei voitu sallia muodostuvan varteenotettavaksi kolmanneksi voimakeskukseksi tai puolueettomaksi blokiksi. Natoa ei siis perustettu siksi, että Yhdysvallat olisi ollut todella huolissaan Neuvostoliiton aggressiivisesta laajentumishalusta.
Kylmän sodan vuosina maailman kansoille uskoteltiin, että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen oli uhka maailmanrauhalle. Kylmän sodan päätyttyä amerikkalaisetkin tutkijat myönsivät, että Pentagonin omat tilastot osoittivat Naton varustautumiskustannusten ylittäneen huimasti Varsovan liiton vastaavat luvut.
Vihollisen voiman liioitteleminen on klassinen tapa pönkittää oman leirin yhteishenkeä ja varmistaa sodanuhkaan nojaavan yksityisen, mutta valtion tukeman teollisuuden voitot.
Vuoden 1989 mullistusten jälkeen Euroopassa levisi epäilyjä Naton olemassaolon mielekkyydestä. 90-luvun alussa liitto näyttikin olevan menettämässä arvovaltaansa.
Pelastus tuli odottamattomalta suunnalta. Sitä ovat analysoineet tarkkaan James Petras ja Steve Vieux artikkelissaan "Bosnia and Revival of US Hegemony" (New Left Review, heinä-elokuu 1996). Heidän johtopäätöksensä on armoton: "Jugoslavian liittovaltion hajoaminen ja sotaa käyvien etnisten minivaltioiden synty muodostivat taustan Naton elpymiselle ja Yhdysvaltain hegemonian palauttamiselle Euroopassa. Kymmenien tuhansien ihmishenkien hinnalla Yhdysvallat esti eurooppalaiset rauhanaloitteet varmistaakseen Naton avulla poliittisen 'johtajuutensa' mantereella."
Jo Persianlahdella ja Somaliassa Yhdysvallat oli pyrkinyt laskelmoidusti todistamaan olevansa edelleen maailman johtaja. Bosnian tuli taas selkeästi osoittaa Euroopan oman turvallisuusjärjestelmän epäonnistumista. Naton ja Yhdysvaltain hegemonia Euroopassa oli kiistaton.
Tie Jugoslavian hajoamisesta Daytonin sopimukseen on monenlaisten totuudenvääristelyjen varjostama. Lännen osuus Josip Broz Titon rakentaman monikansallisen valtion hajoamisessa on sivuutettu merkillisen huolettomasti, vaikka todistusaineisto on helposti saatavilla. Washingtonin vaikutuksen alaisten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston tiukka politiikka horjutti Jugoslavialle ominaista tasapainoilua etnisten ryhmien etujen välillä.
Vakauttamispolitiikan syventämä aineellinen kurjuus syvensi kansallisten ryhmien ennakkoluuloja toisiaan kohtaan ja teki näin kansanjoukot alttiiksi kansallisten kiihkoilijoiden manipuloinnille.
Petras ja Vieux muistuttavat, että presidentti Bill Clinton asetti useita ennakkoehtoja yhdysvaltalaisten joukkojen mukaantulolle Bosniassa. Tärkein näistä oli se, että Natolle ei YK:lle annettaisiin rauhanturvajoukkojen komento.
Washingtonin asenne synnytti ärtymystä EU:ssa, kaivoivathan amerikkalaiset koko ajan maata eurooppalaisen diplomatian ja YK:n rauhanturvatoiminnan alta. Yhdysvallat harrasti omaa politiikkaansa tukemalla Kroatian armeijaa Krajnassa ja Länsi-Bosniassa.
Bosnian muslimit uskoivat, että vastustamalla eurooppalaisia aloitteita he voisivat parantaa omaa asemaansa Yhdysvaltain tuella. Kun eurooppalaiset olivat yrittäneet pakottein saada serbejä neuvottelupöydän ääreen ja suunnittelivat YK:n rauhanturvajoukkojen käyttöä sopimuksen noudattamisen valvonnassa, Washington ja Nato alkoivat vastata serbien provokaatioihin massiivisilla ilmaiskuilla.
Daytonin sopimus ei kuitenkaan vastannut millään tavalla amerikkalaisten lupauksia oikeudenmukaisemmasta ratkaisusta. Bosnian jako etnisiin alueisiin vahvistettiin. Sopimuksen viivästyminen oli vain lisännyt kuolonuhreja. Mutta Washington ja Nato saivat mitä halusivat: EU sai tyytyä alistettuun rooliin taloudellista jälleenrakentamista suunniteltaessa.
Rauha oli amerikkalaisen version mukaan ollut mahdollista vain Yhdysvaltain hegemonian alaisuudessa. Yhdysvaltalaiset poliitikot julistivat, että Nato on edelleen Yhdysvaltain turvallisuuden tukipilari, joka pitää myös yllä Washingtonin vaikutusvaltaa Euroopassa. Ilman Natoa Yhdysvalloilla ei olisi institutionalisoitua tapaa saada äänensä kuuluviin Euroopassa.
Eurooppalaisten ei tulisi myöskään unohtaa Yhdysvaltain roolia kolmannessa maailmassa. Vaikka pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten eliittien edut ovat monessa suhteessa yhtenevät, amerikkalaiset ideologit ovat jo hahmottamassa uusia uhkia ennen kaikkea islamin ilmeisenä tarkoituksena varmistaa EU:n tuki Washingtonin strategisille kaavailuille.
Yhdysvalloille on tärkeätä luoda turvallisuuspoliittisia valmiuksia, joilla voidaan vastata lännen taloudellisen itsekkyyden laukaisemiin kolmannen maailman kriiseihin. Naton toimialue rajoittaa sen käyttöä näissä kriiseissä, mutta Persianlahden sota osoitti, miten tärkeätä Washingtonille on vetää eurooppalaiset mukaan selkkauksiin, jotka itse asiassa saattavat olla suoranaista tai välillistä seurausta Yhdysvaltain omista geostrategisista laskelmista. Olihan Saddam Hussein Washingtonin suosikkipoliitikkoja alueella kesään 1990 saakka.
Yhdysvallat on alamäessä oleva imperiumi, joka ei voi loputtomiin pitää yllä hegemoniaansa jo pelkästään oman väestönsäkin haluttomuuden vuoksi. Mutta ennen kuin maailmanjärjestys on muuttunut ratkaisevalla tavalla, edessä voi olla kriisejä, jossa moraaliset valinnat tehdään sortajien ja sorrettujen etujen välillä.
Ratkaisua maailman ongelmiin ei löydetä rakentamalla Euroopasta Natoon nojaavaa militarisoituvaa linnaketta, joka kokee ääritapauksissa taloudellisen sorron provosoiman vastarinnan sotilaallisten iskujen oikeutetuksi kohteeksi. Tällaisessa maailmassa Suomen kaltaiselle pienelle maalle puolueettomuuden käsite on yhtä olennainen kuin kylmän sodan vuosina.