20.11.2003
Tapani Lausti
Suomalainen Nato-keskustelu lähestyy hitaasti ydinkysymyksiä. Max Jakobson yritti hiljattain eritellä keskustelua tavallista analyyttisemmin. ("Turvallisuuspolitiikkaa I", Helsingin Sanomat, 14.11.2003). Suomalaisten käsitykseen, että Nato on Yhdysvaltain voimapolitiikan välikappale ja että Yhdysvallat ajaa vain omia etujaan, Jakobson vastasi vastakysymyksellä: "Onko olemassa valtioita, jotka eivät aja omia etujaan?" Yhdysvaltain ylivoimaa taas voitaisiin hänen mukaansa tasapainottaa sillä tosiasialla, että "Nato saadaan toimimaan vain jäsenmaiden yhteisellä päätöksellä".
Jälleen törmäämme ristiriitaan. Nato-jäsenyyden vastustajia syytetään juuttumisesta Kylmän sodan aikaiseen ajatteluun. Kuitenkin Jakobson kirjoittaa: "Vuonna 1949 perustettu Nato ei kylmän sodan aikana suorittanut ainoatakaan sotilaallista operaatiota: pelkällä olemassaolollaan se vaikutti ehkäisevästi vastapuolen eli Neuvostoliiton mahdollisiin laajentumispyrkimyksiin. Juuri ennalta ehkäisevä vaikutus on Nato-jäsenyyden ensisijainen arvo."
Mitä muuta tämä on kuin juuttumista Kylmän sodan ajatteluun? Maailma on muuttunut. Neuvostoliittoa ei enää ole. (Jätän tässä sivuun kysymyksen siitä, miten todellinen Neuvostoliiton uhka oli Lännelle.) Mitä nyt siis ennalta ehkäistään? Nato ei ainakaan voi maailmaa rauhoittaa, koska sen johtava valtio, Yhdysvallat, kylvää vanhaan tapaan turvattomuutta ja väkivaltaa useissa maailman kolkissa. Nato on sille ulkopolitiikan työrukkanen. Monet suomalaiset poliitikot kaunistelevat kuitenkin Atlantin liiton luonnetta kuvaten sitä jonkinlaiseksi kriisinhallintajärjestöksi.
Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Liisa Jaakonsaaren (sd) versio Yhdysvaltain ylivoiman tasapainottamisesta on jo jotenkin koominen: "Tällaista vanhaa pasifistia kuten minua viehättää tarina Gulliverista ja lilliputeista", Jaakonsaari sanoo. "Yhdysvaltain eli Gulliverin yksinvaltaista toimintaa voi parhaiten rajoittaa siten, että lilliputit sitovat sen yhteistyöhön YK:n ja Naton kaltaisten järjestöjen avulla." (Helsingin Sanomat, 14.11.2003)
Tämä osoittaa jo jotakuinkin naiivia uskoa Yhdysvaltain valmiuteen taipua mihinkään muuhun kuin omaan tahtoonsa. Yhdysvaltain strategisissa asiakirjoissa tämä tehdään niin selväksi, että puhuminen Gulliverin "sitomisesta" ei voi olla muuta kuin tietämättömyyttä. Jaakonsaari sanoo kuitenkin uskovansa Naton muuttuneen ja muuttuvan koko ajan. "Myyttisistä Nato-peloista" olisi hänen mielestään hyvä päästä eroon. (Helsingin Sanomat, 16.11.2003)
Jakobsonin ja Jaakonsaaren ajatukset ovat esimerkkejä siitä hivutustaktiikasta, jolla Suomea vedetään kohti Nato-jäsenyyttä. Taktiikka perustuu kovin byrokraattiseen näkemykseen jäsenyydestä. Se jättää huomiotta kansainvälispoliittiset realiteetit. Onneksi järkeviäkin puheenvuoroja on luettavissa.
Tutkija Arto Nokkala on kiinnittänyt huomiota Naton todelliseen kehitykseen. Hän sanoo Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisessa, että Natossa alueellisen koskemattomuuden kollektiivinen puolustus on siirtynyt taka-alalle ja siellä valmistaudutaan asevoiman maailmanlaajuiseen käyttöön jopa ennaltaehkäisevästi ja Yhdysvaltain rinnalla. Tätä kutsutaan "yhteisten arvojen puolustamiseksi", Nokkala hymähtää. (YLEn internet-uutissivut 16.11.2003)
Myös Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki puhuu järkeä: "Nato on hyvin pitkälti sitoutunut Yhdysvaltain strategian periaatteisiin. Nato ei ole sitoutunut noudattamaan kansainvälisen lain periaatteita. Se ei ole myöskään sitoutunut olemaan käyttämättä voimaa oman alueensa ulkopuolella. Aktiivinen, sotilaallinen väliintulo eri puolilla erilaisten ongelmien ratkaisukeinona on erittäin huono kehitys." (Kansan Uutiset 12.11.2003)
Ks.myös:
Ks myös arkiston Nato-osastoa