12.2.2009 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Nato on edelleen laajentamassa toimintaansa alkuperäisen toiminta-alueensa ulkopuolella tavalla, jonka pitäisi soittaa hälytyskelloja maissa, joilla ei ole sellaisia maailmanlaajuisia etuja puolustettavanaan kuin Yhdysvalloilla. Suomessa kehitystä ei kuitenkaan juuri seurata, vaikka Alexander Stubb vaatiikin "suoraa" Nato-keskustelua.
Vuonna 2004 Istanbulissa hyväksytyn yhteistyöaloitteen jälkeen monet asiantuntijat totesivat Naton sivuuttaneen YK:n ja omaksuneen maailmanpoliisin roolin. Järjestö on myös ottanut tavoitteekseen valvoa maailman energiavaroja ja niiden kuljettamista. Persianlahden maat on vedetty Naton alueellisiin ja maailmanlaajuisiin kytkentöihin, joiden yhtenä tavoitteena on Iranin eristäminen. (Rick Rozoff: NATO in the Persian Gulf: From Third World War to Istanbul Cooperation Initiative, Media Monitors Network, 9.2.2009)
Naton muuntuminen maailmanlaajuiseksi Yhdysvaltain ja sen liittolaisten edunvalvojaksi ei häiritse suomalaista keskustelua, koska sitä käydään irrallaan maailman todellisuudesta. Stubb kaipaa "reipasta" keskustelua Suomen Nato-jäsenyyden haitoista ja eduista kaikilla tasoilla. Hänen mielestään suomalaiset eivät tunne riittävän hyvin Natoa, ja siksi Suomen Nato-keskusteluun on kehittynyt erilaisia ”komplekseja”. Hän tulkitsee, että ne estävät suoraa keskustelua.
"Nato nähdään edelleen Amerikka-keskeisenä sotilasliittona, mitä se ei enää ole. Se on 26 maan puolustusliitto, joista 21 on EU-maata. Lisäksi Suomi on yksi Naton 61:stä kumppanimaasta", Stubb sanoo.
On lapsellista uskotella, että Yhdysvallat antaisi Naton luisua otteestaan. Euroopan johtavat eliitit samaistuvat myös niin suuressa määrin Washingtonin eduntavoitteluun, että vakavaa konfliktia tuskin syntyy. Tätä todistaa Euroopan Nato-maiden hallitusten asenne liiton luonteen muuttumiseen. Bill Clintonin presidenttikaudella Nato antoi itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti asioihin missä tahansa se kuvitteli sen etuja uhattavan. Asiassa ei kysytty YK:n mielipidettä. Yhdysvalloista ja Natosta tuli näin vakavin uhka rauhalle kaikkialla maailmassa, toteaa Faheem Hussain ja jatkaa: "Ällistyttävimpiä ja vastenmielisimpiä näytelmiä noiden vuosien Euroopassa oli se, miten nämä ns. demokratiat hyväksyivät uuden Naton ilman, että yhdenkään maan parlamentti olisi keskustellut asiasta. Oli kuin uskollisuus Natoa kohtaan (mikä tarkoittaa käytännössä kuuliaisuutta Yhdysvaltojen käskyille) olisi asetettu kaikkien muiden kansallista suvereniteettiä ja demokratiaa koskeneiden seikkojen yläpuolelle." (What is NATO Doing in Afghanistan? CounterPunch, 6.6.2008)
Suomalaisessa keskustelussa tätä kehitystä ei ole juuri kommentoitu. Kaukasian aseellisen konfliktin jälkeen olisi luullut olevan järkevää kavahtaa Naton tunkeutumista Venäjän rajoja kohti, olihan Yhdysvallat vetänyt Georgian vaaralliseen strategiseen leikkiin. Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa sanottiin kuitenkin, että "Georgian tapahtumat lisäävät tarvetta yhteistoimintaan Naton kanssa". Lähentymisprosessi nähdään "luonnollisena osana länteen sitoutumista". ("Kaino liittolainen", Suomen Kuvalehti, 30.1.2009; Matti Simula: "Halonen jäi sivurooliin", Suomen Kuvalehti, 6.2.2009)
Muutenkin innostus kaikenlaista aseellista varustautumista kohtaan on suuri. Pekka Visuri varoittikin: "On ollut outoa kuulla hätääntyneitä vaatimuksia Suomen turvallisuuspoliittisen linjan muuttamiseksi Etelä-Ossetiassa käydyn lyhyen sodan johdosta. Alan asiantuntijat ja vastuulliset poliittiset johtajat osannevat tässäkin tilanteessa hallita paremmin hermonsa ja tunteensa." (Georgian konfliktin nopea kärjistyminen yllätti, Turun Sanomat, 15.8.2008)
Esa Seppänen puolestaan tarkasteli hiljattain Juri Derjabinin toimittamaa kirjaa Severnaja Evropa - region novogo razvitija (Pohjois-Eurooppa - uuden kehityksen alue). Seppänen kirjoitti: "Derjabinin kirjassa ei esitetä suoranaisia uhkauksia, mutta erilaisia vihjeitä on kyllä luettavissa riveiltä ja niiden välistä. Sanomassa, että 'Venäjä ei voi jäädä passiiviseksi, jos Nato lähestyy tiiviisti sen luoteisrajoja', ei sen sijaan ole mitään epäselvyyttä." (Venäjä pitää Suomen liittymistä Natoon todennäköisenä, Turun Sanomat, 23.1.2009)
Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvallat alkoi pitää koko planeettaa omaisuutenaan. Barack Obama on luvannut realistisempaa asennoitumista ja moninapaista maailmaa. Saa nähdä. Vaikka varapresidentti Joseph Biden kuulosti Münchenissä pitämässään puheessa sovittelevalta Venäjän suuntaan, hän sanoi, ettei Yhdysvallat tunnusta minkään maan etupiiriä. Toisin sanoen vain Yhdysvalloilla on oikeus etupiiriin, joka nyt ulottuu kauas sen omista rajoista.
Yhdysvaltalainen kommentaattori Robert Dreyfuss pitää huolestuttavana Bidenin intoa Naton vahvistamiseksi humanitaarisiin väliintuloihin, energiaturvallisuuteen ja Naton alkuperäisen toiminta-alueen ulkopuolisiin sotilallisiin toimiin. Biden halusi myös pitää Natoa valmiina käyttämään sotilaallista voimaa sellaisia hallituksia vastaan, jotka eivät ole Lännen mieleen. Dreyfuss pitää selvänä, mitä energiaturvallisuudella tarkoitetaan: Naton on otettava vastuu Persianlahdesta ja Keski-Aasiasta. (The Biden Speech: The Downside, The Nation, 9.2.2009)
Kriisinhallinta Washingtonin silmin tarkoittaa ennen kaikkea Yhdysvaltain etujen puolustamista. On ilmeistä, että amerikkalaisten tahdittama Nato tähtää käytännöllisesti katsoen koko maailman sotilaalliseen hallintaan. Tarkoituksena on saartaa niin Kiina kuin Venäjä. Nyt tärkeänä tavoitteena onkin vetää mukaan Intia. (Rick Rozoff: Global Military Bloc: NATO's Drive into Asia, Media Monitors Network, 27.1.2009)
Suomalaiset Nato-intoilijat hokevat kuitenkin aina vain uskoaan uudenlaiseen "kriisinhallintajärjestöön". Yhdysvallat nähdään maailmanrauhan turvaajana ja Nato-jäsenyys vaikutukseltaan ennaltaehkäisevänä, Suomen turvallisuutta vahvistavana. Todistusaineisto kertoo muusta. Naton rooli ei ole missään rauhoittanut oloja. Balkanilla Nato heittäytyi sotatoimiin ennen kaikkea todistaakseen olemassaolonsa mielekkyyttä ja varmistaakseen asemansa Euroopankin "takuumiehenä".
Afganistanissa suomalaiset sotilaat ovat kuulemma edistämässä Nato-joukkojen rinnalla "kansainvälisen yhteisön" turvallisuutta ja auttamassa afgaaneja uuden elämän alkuun. Turvallisuus on kuitenkin tässä prosessissa kaukana. Tuhansien siviilien kuolema Yhdysvaltain pommituksissa on suututtanut afgaaneja siinä määrin, että maan miehitys nähdään yhä yleisemmin osana Lännen pyrkimystä pitää muslimimaailmaa otteessaan. Useimmat afgaanit pitävät Yhdysvaltain todellisena tavoitteena pysyvien tukikohtien perustamista Afganistaniin ja maan pysyvää miehitystä. Monet brittiläiset diplomaatit sekä sotilas- ja tiedusteluasiantuntijat ovat kuitenkin varoittaneet, että sota Kaakkois-Aasiassa on jo hävitty. On todistusaineistoa, jonka mukaan Yhdysvaltain armeijan moraali Afganistanissa on heikentynyt. Monia sotilaita on alkanut tympäistä rasismiin rohkaiseva höykyttäminen. (Ann Jones: The Afghan Scam, TomDispatch.com, 11.1.2009; Tariq Ali: Operation Enduring Disaster, TomDispatch.com, 16.11.2008)
Suomalaiset "kansainväliselle yhteisölle" kuuliaiset kommentaattorit näkevät Afganistanissa kuitenkin vain "kriisinhallintaa" ja "rauhanturvaamista". Näin yksi heistä: "Valtiot eivät osallistu kriisialueiden rauhoittamiseen pelkästään idealististen ja humanitaaristen syiden perusteella. Kriisien leviämisen ennaltaehkäisy ja ihmisten auttaminen kotialueillaan on kaikilla mittareilla edullisempaa kuin muut vaihtoehdot. Ideaalimaailmassa sotilaallista kriisinhallintaa ei joko tarvittaisi lainkaan tai sen kesto olisi hyvin lyhyt. Emme vielä elä tällaisessa maailmassa. Joka tapauksessa rauhanturvaaminen on edelleen oleellinen osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa." (Juha-Antero Puistola: Miksi Afganistan? Uusi Suomi, 31.1.2009)
Faheem Hussainin mielestä ainoa keino rauhoittaa Afganistan on neuvotteluratkaisu, johon pyrittäisiin sen jälkeen, kun kaikki ulkomaalaiset joukot on vedetty Afganistanista. Väitetään, että joukkojen vetäminen johtaisi kaaokseen ja Talibanin paluuseen valtaan. Hussain toteaa, että tosiasiassa ulkomaalaisten joukkojen läsnäolo on tärkeimpiä syitä väkivaltaisuuksien jatkumiseen. Monet muutkin ovat ehdottaneet neuvotteluja, joihin osallistuisivat aasialaiset maat. Washingtonia ja Natoa kehotetaan pysymään poissa, ne ovat jo aiheuttaneet tarpeeksi vahinkoa.
Suomalaiset Nato-jäsenyyden kannattajat siis puhuvat Natoon lähentymisestä "luonnollisena osana länteen sitoutumista". "Länsi" on kuitenkin kokonaisuus, joka on kriisissä niin taloudellisesti kuin kansainvälispoliittisesti ja tulee todennäköisesti muuttamaan olemustaan lähitulevaisuudessa entistäkin aggressiivisemmaksi. Tähän muutokseen liittyy monenlaisia vaaroja, etenkin kun kansainväliset suhteet nähdään yhä suuremmassa määrin militaristisin silmin. Naton Persianlahden alueella pitämissä yhteistyöneuvotteluissa on jo puhuttu valmistautumisesta kolmanteen maailmansotaan. (Rick Rozoff: NATO in the Persian Gulf: From Third World War to Istanbul Cooperation Initiative, Media Monitors Network, 9.2.2009)
Suomen kaltaisen pienen valtion pitäisi pysyä mahdollisimman loitolla tällaisesta maailmanmenosta. Tähän kenties huomautetaan, että Suomenkin täytyy kantaa vastuunsa tulevaisuuden hahmottamisessa. Mikä ettei. Suomi voisi jarrutella militaristista innostusta ja osallistua konfliktien rauhanomaiseen sovitteluun siellä, missä tällaiseen avautuu tilaisuuksia. Valitettavasti EU:kin näkee maailman sotilaallisin silmin. Jan Oberg huomauttaa, että Lissabonin sopimus määrittelee rauhan ja turvallisuuden sotilaallisen prisman läpi ja kannattaa sotilaallisia menetelmiä konfliktinhallinnassa sen sijaan, että se pyrkisi ratkaisemaan riitoja yhteisymmärryksellä, vuoropuhelulla, neuvotteluilla ja sovittelulla. YK:n peruskirja tarjoaa tällaiselle toiminnalle paremman pohjan kuin Lissabonin sopimus. (With EU 'peace'-making into 2009, EUobserver.com, 13.1.2009)
Vieraile arkistossa: Nato, Yhdysvaltain politiikka, Persianlahti, Tariq Ali, Hannu Reime