Yliopisto, 19/2002
Yliopisto, 19/2002
Tapani Lausti
Mikä oli Neuvostoliiton motiivi sen puuttuessa Espanjan sisällissotaan? Moskovan avautuneet arkistot tuovat uusia vastauksia kysymykseen. Espanjan sisällissodasta voi hakea yhtymäkohtia Balkanin kriisiin.
”Humanitaarista väliintuloa” koskevassa viimeaikaisessa keskustelussa on silloin tällöin muistutettu Espanjan sisällissodan historiasta. Perusteltaessa lännen väliintuloa Balkanilla on sanottu, että jos samalla tavalla olisi ajoissa puututtu Espanjan tapahtumiin, olisi ollut mahdollista estää Francon joukkojen voitto tasavaltalaisista ja ainakin hidastaa fasismin etenemistä.
Toinen syy Espanjan sisällissodan uuteen tarkasteluun on noiden traagisten tapahtumien kannalta relevanttien arkistojen aukeaminen Moskovassa. Neuvostoliittolaisten asiakirjojen sisältöä analysoidaan Ronald Radoshin, Mary R. Habeckin ja Grigori Sevostianovin toimittamassa teoksessa Spain Betrayed : The Soviet Union in the Spanish Civil War (Yale University Press 2001).
Teos vahvistaa väitteitä, joiden mukaan Neuvostoliiton ”apu” itse asiassa vain teki tasavaltalaisten tappion väistämättömäksi. Kirjan toimittajat toteavat, että ”tasavaltalaisten Neuvostoliiton avusta maksama hinta oli nimenomaan se tekijä, joka lopulta johti tasavallan kukistumiseen. Vastineeksi sotilaallisesta avusta Stalin vaati tasavallan muuntamista sodanjälkeiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan perustettujen kansandemokratioiden prototyypiksi.”
Moskovan arkistot osoittavat myös todeksi aiemmat epäilyt, joiden mukaan ”Stalin alusta alkaen pyrki kontrolloimaan Espanjan tapahtumia ja hillitsemään todellisen yhteiskunnallisen vallankumouksen leviämistä tai suorastaan estämään tämän kehityksen”. Aineisto antaa näin uskottavuutta käsitykselle, jonka mukaan kommunistien autoritaarisuus ja vastavallankumouksellinen politiikka sammuttivat Espanjan talonpoikien ja työläisten taistelutahdon. Vastakkaisen näkemyksen mukaan Kataloniasta muualle Espanjaan levinnyt sosiaalinen vallankumous ja sen myötä anarkistien vaikutusvallan kasvu sabotoivat perinteistä sodankäyntiä Francon joukkoja vastaan.
Spain Betrayed –teoksen toimittajat käyttävät esimerkkinä brittiläisen historioitsijan Paul Prestonin ja amerikkalaisen journalisti-historioitsijan Burnett Bollotenin eriäviä analyysejä. Kumpikaan ei hyväksy väitettä, jonka mukaan Neuvostoliiton tarkoituksena olisi ollut nopeuttaa tasavallan voittoa. He eivät ole kuitenkaan yhtä mieltä tasavallan sisäpolitiikasta. Preston on torjunut väitteen, jonka mukaan vallankumouksen stalinistinen tukahduttaminen olisi johtanut Francon voittoon. Bolloten taas oli omin silmin todistamassa autenttista yhteiskunnallista vallankumousta. Hän on analysoinut anarkistien ja marxilaisen POUM-puolueen yhteenottoa Espanjan keskiluokan ja siihen paljolti nojanneen kommunistisen puolueen kanssa. Bollotenin mukaan kommunistit pyrkivät asteittain lujittamaan asemaansa lisäämällä vaikutusvaltaansa armeijassa, poliisilaitoksessa ja poliittisissa elimissä.
Moskovan arkistot tarjoavat runsaasti todistusaineistoa — jos sellaista ylipäätänsä enää tarvitaan lisää — Stalinin edustajien vastavallankumouksellisesta ja repressiivisestä roolista Espanjassa. Kominternin neuvonantajien vihamielisyys vallankumousta kohtaan ilmeni levottomuutena Espanjan poliittista ja sosiaalista kehitystä kohtaan, olihan maa lähenemässä anarkosyndikalistien haaveilemaa yhteiskuntajärjestelmää. ”Sosialisoinnti- ja kollektivisointikokeilut” leimattiin ”rikollisiksi” ja niitä pidettiin turmiollisena sotaponnistuksille ja Neuvostoliiton vaikutusvallalle.
Radosh ja Habeck kirjoittavat, että ”kommunistit olivat päättäneet tuhota anarkistit heti sodan alettua, ennenkuin nämä olivat edes ehtineet määritellä — saatikka soveltaa — sisällissodan aikaista politiikkaansa”. NKVD teki kaikkensa tuhotakseen Stalinin vasemmistolaiset vastustajat Espanjassa.
Espanjan kommunistit saivat kuin saivatkin lopulta yliotteen tasavallan asevoimista. Mutta — kuten Radish ja Habeck huomauttavat — kommunistien valvoma armeija ei kyennyt vakuuttamaan tasavallan kansalaisia voiton mahdollisuudesta. Jopa Kominternin neuvonantajan Palmiro Togliattin oli myönnettävä viimeisessä Moskovaan lähteneessä sähkeessään vuonna 1937, että Espanjan työväenluokka oli vajoamassa epätoivoon.
Spain Betrayed valaisee — vaikkakaan ei mitenkään dramaattisesti uudella tavalla — Moskovan tapaa tarkastella silloista kansainvälistä tilannetta ja läntisten demokratioiden mahdollista väliintuloa. Teoksen toimittajat kiinnittävät jälleen huomiota historioitsijoiden erimielisyyksiin siitä, mitkä Stalinin todelliset yhteiskunnalliset tavoitteet Espanjassa olivat. Joka tapauksessa Moskovan asiakirjat osoittavat, miten ”sen lisäksi, että Komintern halusi ensin [Francon] kapinan kukistamista ja vasta myöhemmin vallankumouksen suunnan miettimistä, se myös suositteli tätä taktiikkaa ainoaksi tavaksi saada apua Britannialta, Ranskalta ja Yhdysvalloilta”.
Tässä suhteessa Espanjan kommunistien ja heidän neuvostoliittolaisten isäntiensä asema oli kuitenkin toivoton. Vaikka Stalin halusi salata Espanjassa puhjenneen vallankumouksen — sinänsä mahdoton tehtävä — Moskovan vaikutusvallan kasvu sai monet tasavaltalaiset valittamaan, että juuri kommunistien näkyvä asema hallituksessa heikensi Espanjan tasavaltaa kohtaan ulkomailla tunnettua myötätuntoa. Tässä väittelyssä sekä kommunistit että heidän arvostelijansa jättivät huomiotta sen tosiasian, että läntisten demokratioiden hallitukset olivat suhtautuneet vihamielisesti tasavallan hallitukseen jo ennen sisällissotaa. Ne eivät missään nimessä olleet halukkaita auttamaan tasavaltaa suuren osan maata ollessa vallankumouksen pyörteissä.
Radosh ja Habeck sanovat, että Neuvostoliiton poliitikkojen ja diplomaattien puutteellinen kyky ymmärtää länsivaltojen poliittisia ja diplomaattisia menettelytapoja sai heidät uskomaan, että ”jos tasavaltalaiset kykenisivät voittoihin Francon joukoista, Chamberlain ja britit olisivat pakotettuja arvioimaan uudelleen päätöstään olla puuttumatta sisällissotaan”.
Spain Betrayed ei pohdi tätä kysymyksenasettelua sen enempää, mutta Bolloten monien muiden tavoin on todennut, ettei Britannian ja Ranskan asennetta voi ymmärtää ottamatta huomioon näiden maiden eliittien keskuuteen levinnyttä syvää Venäjän ja kommunismin pelkoa. (Ks. Burnett Bolloten, The Spanish Civil War : Revolution and Counterrevolution, The University of North Carolina Press, 1991.) On myös huomautettu, että Britannian hallitsevien piirien enemmistö kannatti Francoa vuonna 1936. Vaikka strategisesti olisi ollut mielekästä heikentää Italian ja Saksan vaikutusvaltaa läntisellä Välimerellä, ”luokka-ajattelu ja omaisuuden menetyksen pelko näyttivät sokeuttavan strategista ajattelua”, kuten sotapoliittinen neuvonantaja Basil Liddell Hart ilmaisi pettymyksensä Britannian eliitin asenteeseen. (Ks. Clement Leibovitz & Alvin Finkel, The Chamberlain-Hitler Collusion, Merlin Press,1997.)
Mitä taas tulee viimeaikaiseen väittelyyn humanitaarisista väliintuloista, vallankumouksellisen Espanjan ja oman aikamme Balkanin konfliktien vertaaminen osoittaa, että hallitukset nojaavat väliintuloja koskevat päätöksensä ennen kaikkea omiin — todellisiin tai kuviteltuihin — intresseihinsä, eivät niinkään aitoihin humanitaarisiin näkökohtiin.