22.12.2013 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)

Työn palkitsemistavat

Tapani Lausti   

William Morrisin tarinassa News from Nowhere tulevaisuuden yhteiskunnassa vieraileva päähenkilö Guest tarjoaa rahapalkkiota hänet uimaretkelle Thames-joelle vieneelle lautturille. Tämä ei käsitä kysymystä palvelun hinnasta ja sen jotenkin ymmärrettyään tekee selväksi, ettei minkäänlainen maksu tule kysymykseen. Lautturi sanoo kyllä kuulleensa tuollaisesta tavasta, mutta sanoo, että sellaista pidetään nykyään hankalana menettelynä. Mies selittää hämmentyneelle muukalaiselle, että lautturina oleminen on hänen virkansa, eikä siitä tarvitse antaa minkäänlaista palkkiota.

Myöhemmin Guest pistäytyy Lontoon Piccadillyn pikkukaupoissa ja saa vahvistuksen, että tässä yhteiskunnassa kaikki on ilmaista. Pyydettyään piipputupakkaa Guest kysyy kaupassa työskenneeltä tytöltä, eikö tämä aio punnita sitä lainkaan. Tyttö kehottaa asiakasta ottamaan tarpeeksi, koska kyseistä erinonomaista tupakkaa ei ole kaikkialla saatavilla. Tytön annettua Guestille hyvän piipun tämä erehtyy taas kysymään, miten hän voi sen korvata. Tyttö ei selvästikään ymmärrä kysymystä.

Ajatus rahattomasta yhteiskunnasta kuulostaa varmaankin useimpien aikamme ihmisten korvissa mielettömyydeltä. Miten tavarat riittäisivät, jos ihmiset saisivat kahmia niitä mielensä mukaan? Asiaa kommentoinut brittiläinen taloustoimittaja ja tutkija Adam Buick sanoo, että kaikki riippuu siitä, miten tavaroiden runsaus määritellään. Buick toteaa, että kansantaloustiede määritellään tutkimukseksi siitä, mikä on paras mahdollinen perinteellinen tapaa jakaa niukkoja resursseja. Se on keksinyt mielivaltaisen käsitteen homo economicus, jonka halut ovat rajattomia. Se kuvittelee ihmisen, joka haluaa kaikkea yhä enemmän ja jonka tarpeet olisivat tyydytettävissä vain, jos myös resurssit olisivat rajattomia. Runsaus olisi siis samaa kuin rajattomat resurssit tavaroiden ja palvelujen tuottamiseksi.

Buickin mielestä tällainen runsauden käsite ei vastaa todellisuutta. Näin ihmiset eivät miellä sosiaalisesti määräytyvien tarpeittensa tyydyttämistä:

Sillä tarpeet eivät esiinny jonkinlaisen yhteiskunnan ulkopuolella asuvan abstraktin ihmisen haluina, vaan ne ovat aina konkreettisessa sosiaalisessa yhteydessä elävien konkreettisten yksilöiden tarpeita. Aivan yksinkertaisesti sanoen tarpeet eivät ole, eivätkä ole koskaan olleet, rajattomia; ne ovat itse asiassa suhteellisen vaatimattomia: terveellinen ruoka, mukavat vaatteet, kunnollinen asunto ja kaikki muut vaatimukset, jotta on mahdollista elää vapaana aineellisesta turvattomuudesta (mukaan lukien sellaiset aineettomat tarpeet kuin kuuluminen aitoon yhteisöön ja työn tuottama nautinto. Näitä tarpeita kapitalismin kaltainen kaupallinen yhteiskunta ei voi edes ymmärtää, saatikka ottaa huomioon.) (A Market by the Way: The Economics of Nowhere, Coleman & O'Sullivan: William Morris & News from Nowhere)

Se, että ihmistarpeet eivät ole rajattomia, tekee Buickin mielestä tyhjäksi tavanomaisen kansantaloustieteen peruslähtökohdat. Olennainen kysymys on, riittävätkö resurssit tyydyttämään, ei homo economicuksen, vaan — kuten Morris asian ilmaisi — »ihmiskunnan yhteiset tarpeet». Kun ajattelemme oman aikamme teollisuusyhteiskuntien vaurautta, se todennäköisesti tekisi mahdolliseksi tavaroiden ja palvelujen tarjoamisen tarpeiden mukaan.Buick jatkaa, että koska resurssit eivät kuitenkaan ole absoluuttisen rajattomia, valintoja on tietenkin tehtävä. Tarinassaan käyttämillään arkipäiväisillä esimerkeillä Morris halusi osoittaa, että erilaisten demokraattisten instituutioiden, olivatpa ne kansankokouksia tai jonkinmuotoisia neuvostoja, täytyy keskustella ja väitellä tarpeita tyydyttävän tuotannon organisoimiseen liittyvistä ongelmista. Päätökset on tehtävä vertaamalla todettuja tarpeita saatavilla oleviin resursseihin ilman, että näitä kumpaakaan tarvitsee alistaa jonkinlaisiksi abtsrakteiksi taloudellisen arvon yksiköiksi. Morris näki, että kapitalistinen hillitön pyrkimys »niukkojen resurssien» alati parempaan hyödyntämiseen kehittämällä yhä enemmän ja yhä tuottavampia teollisuusvälineitä — siis taloudellista kasvua — jatkuisi määrättömiin. Buick toteaa Morrisin ymmärtäneen, että tämä pyrkimys tuotantokustannusten alentamiseen kaikkine kielteisine seurauksineen työn ja elämisen olosuhteille ja ympäristölle ei johtunut ihmisluonteesta (siis homo economicuksen myytistä) vaan tuotantojärjestelmästä, joka tähtäsi tuotteiden myymiseen maailmanmarkkinoilla. Tämä vahingollinen kehitys lakkaisi, kun tuotanto saataisiin palautettua palvelemaan suoraan paikallisia tarpeita. Kasvu kasvun vuoksi olisi mielettömyyttä.

Espanjan vallankumouksen kokemuksia

Rahaton yhteiskunta ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty ajatus edes vallankumouksellisissa kokeiluissa, vaikka raha onkin vallankumouksellisille kuuma käsite. Useimmat kapitalismiin vastenmielisesti suhtautuvat ihmiset kokevat sen epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden keskeiseksi välineeksi. Espanjan vallankumouksessa anarkistit pohtivat asiaa paljon. Ilmassa ollut ajatus rahan täydellisestä hylkäämisestä aiheutti riitaa. Anarkistinen keskusammattiliitto CNT katsoi, että raha oli historian saatossa osoittautunut onnistuneeksi vaihdon välineeksi.

Asiaa kommentoinut Sam Dolgoff kirjoittaa:

Jonkinmuotoinen raha, joka on pysyvä yhteismitallinen väline vaihdettaessa rajatonta määrää erilaisia tavaroita ja palveluksia , on korvaamaton monimutkaisessa järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Näin tarkastellen 'raha' on standardi, jolla mitataan tavaroiden ja palvelujen arvoa samalla tavalla kuin metrijärjestelmää käytetään mitattaessa etäisyyksiä tai esineiden ulottuvuuksia ja painoa. Aivan kuten metrinen järjestelmä korvasi muut mittajärjestelmät, myös monetääristä järjestelmää voidaan muuttaa. 99 prosentissa maailman transaktioista ei käytetä kovaa käteistä vaan kuponkeja kuten shekkejä, seteleitä, luottokortteja, ostomerkkejä jne. Mutta tämä ei merkitse, että rahasta olisi luovuttu. Se merkitsee vain sitä, että yksi vaihdon symboli on korvattu toisella. (Dolgoff: The Anarchist Collectives )

Dolgoff huomauttaa, että Espanjan vallankumouksessa on tehtävä ero valtakunnallisen valuutan ja kollektiivien käyttämän paikallisvaluutan välillä. Useilla seuduilla valtakunnallisen rahan käytöstä luovuttiin tai sen käyttöä rajoitettiin. Libertääriset kollektiivit laativat oman vaihtosysteeminsä estääkseen rahan hamstraamisen ja sillä keinottelemisen. Systeemin tuli tehdä mahdolliseksi tavaroiden ja palvelusten oikeudenmukainen jako. Monet kollektiivit käyttivät tähän omaa valuuttaa erilaisten kuponkien muodossa. Niihin ei liittynyt korkoja eikä niitä voinut käyttää yhteisön ulkopuolella.

Amerikkalainen journalisti Burnett Bolloten kuvasi tyypillistä anarkistista vaihtojärjestelmää näin:

Noissa libertäärisissä yhteisöissä, missä rahasta oli luovuttu, palkat maksettiin kuponkeina ja niiden määrä perustui perheen kokoon. Jos paikallisia tuotteita oli runsaasti, kuten leipää, viiniä ja oliiviöljyä, niitä jaettiin ilmaiseksi, kun taas muita tuotteita voitiin lunastaa kupongeilla yhteisestä varastosta. Ylijäämiä vaihdettiin muiden anarkistien hallitsemien kaupunkien ja kylien välillä. Näissä vaihdoissa rahaa [valtakunnallista laillista valuuttaa] käytettiin vain asioitaessa sellaisten paikkakuntien kanssa, jotka eivät olleet omaksuneet uutta järjestelmää. (The Grand Camouflage: The Communist Conspiracy in the Spanish Civil War)

Jättiteoksessaan The Spanish Civil War: Revolution and Counterrevolution Bolloten kuvaa usein vallankumouksen aikaista kyläelämää. Monasti uudistukset merkitsivät köyhyyden sosialisoimista vaurauden sosialisoimisen sijaan. Joka tapauksessa ruoka, vaatteet, työkalut ja muut välttämättömyystarvikkeet jaettiin kyläläisten kesken tasaisesti. Raha lakkautettiin, työ kollektivisoitiin ja yhteisö otti kaiken omaisuuden hallintaansa. Kukaan ei enää nähnyt nälkää. Joissakin kylissä käytettiin edelleen jossain määrin rahaa.

José Peirats on kuvannut kollektiivien vaihtotaloutta. Kollektiivit jakoivat osuuskunnille tuotteita yhteisvarastoista. Maksutapa vaihteli. Leridassa talonpoikaisperheille jaettiin kulutustilivihkoja, joihin merkittiin kollektiivin varastosta haetut tuotteet. Joka viikko vihkoon merkittiin ero ansioiden ja kulutuksen välillä. Montblancissa (asukkaita 6 000 ) ostoihin käytettiin kollektiivin julkaisemaa paikallista valuuttaa. Joillakin paikkakunnilla omaksuttiin vallankumouksen ensimmäisinä kuukausina libertäärikommunistinen järjestelmä: »Ottakaa mitä tarvitsette!» Muualla otettiin käyttöön vaihtoon kelpaamattomia kuponkeja. Llombayssa (Castellón) jokainen perhe sai saman määrän tuotteita. Hallinnollinen elin määräsi hinnat. Vaikeasti saatavat tuotteet pantiin kaikkialla kortille, mutta etusija annettiin lapsille, invalideille, vanhuksille ja raskaana oleville naisille. Vähemmän tärkeitä kortilla olevia tavaroita jaettiin vuorottelumenettelyllä. Jos jotain tuotetta (kuten hedelmiä ja vihanneksia) oli saatavilla runsaasti, niitä jaettiin vapaasti rajoituksetta. (Dolgoff, mt.)

Näitä Espanjan vallankumouksen kokemuksia ei tarvitse pitää tulevaisuuden malleina. (Yhteenveto espanjan anarkistisia organisaatiomuotoja koskevasta oman aikamme kritiikistä löytyy esim. Dave Marklandin artikkelista The Spanish Anarchists, Through A Participatory Lens, ZNet, 23.7. 2006.) Ne kertovat kuitenkin osaltaan yhteiskunnallisen organisoitumisen monista mahdollisuuksista. Nykypäivän kaltainen palkkaorjuus ei aikoinaan ollut itsestään selvä malli. Kuten olen usein edellä toistanut, se herätti ihmisten enemmistössä kammoa.

Epätasa-arvon kirot

Espanjalaiset anarkistit ymmärsivät hyvin epätasa-arvon lannistavan vaikutuksen yhteiskuntaan. Omana aikanamme meille tyrkytetään ajatusta, ettei epätasa-arvo ole mitenkään vaarallista. Vaurauden korkeasta tasosta tippuu kyllä lopulta riittävästi mannaa kaikille, meille vakuutetaan. Kuitenkin tulotasoerot ovat kuin syöpä yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Tätä johtopäätöstä tukevat monet tutkimukset. Teoksessaan The Impact of Inequality: How to Make Sick Societies Healthier brittiläinen Richard Wilkinson kokoaa tämän kritiikin yksiin kansiin.

Wilkinson kirjoittaa, miten epätasa-arvoiset yhteiskunnat painottavat omaneduntavoittelua, hylkivät yhteenkuuluvuudentunteita, aiheuttavat stressiä ja lisäävät väkivaltaa. Ne synnyttävät kehnoja yhteisöllisiä suhteita ja alentavat yleistä terveyden tasoa. Tasa-arvoisemmat yhteiskunnat taas ovat taipuvaisia lisäämään yhteenkuuluvuudentunteita ja ne ovat vähemmän väkivaltaisia. Ihmiset tuntevat kuuluvansa johonkin kokonaisuuteen, joka tukee heitä.

Wilkinson toteaa, että kyse on ihmisarvosta: »Sosiaalisen statuksen eroilla on valtava vaikutus siihen, kokevatko ihmiset olevansa arvostettuja ja tarpeellisia vai kokevatko he päinvastoin, että heitä halveksitaan, laiminlyödään, vähätellään ja nöyryytetään. Ja yksi voimakkaimmista vaikuttajista sosiaalisiin statuseroihin yhteiskunnassa on tuloeroskaala.»

Sosiaalinen status ei siis ole mitenkään abstrakti asia. Statuserojen vaikutus on dramaattinen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on havaittu voimakas yhteys eliniän ja tuloerojen välillä. Onnettomat ihmiset kuolevat nuorempina. Epätasa-arvo tappaa. Onnellisuus vauraissa nyky-yhteiskunnissa on läheisessä yhteydessä siihen, miten paljon »sosiaalista pääomaa» ihmisillä on, ts. miten läheisessä yhteydessä he ovat lähiyhteisöönsä ja yhteiskuntaan laajemminkin. Epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa ihmiset eivät luota toisiinsa.

Brittiläinen valtion virkamiehiä koskenut tutkimus paljasti, että elinikä lyheni hierarkiassa alas mentäessä. Työntekijöiden hyvinvointiin vaikutti se, miten paljon asianomaiset saattoivat vaikuttaa omaan työhönsä, miten oikeudenmukaisesti heitä kohdeltiin, miten kiinnostavaa työ oli jne. Heikentyvään terveydentilaan vaikuttavat olosuhteet, joissa ihmiset eivät koe olevansa autonomisia työntekijöitä, eivätkä koe kykenevänsä vaikuttamaan omiin olosuhteisiinsa; sanalla sanoen ihmisen vapauden tunteen puute lisää sairauksia. (Peter Wilby: Low status kills, New Statesman, 25.10.2007 )

Ihmiset siis tuntevat nahoissaan, että jotakin on pahasti vialla. He tietävät, ettei talous palvele ihmistä vaan ihmiset taloutta. Niin kuin Jeremy Seabrook sanoo, »talouden vapauttaminen on orjuuttanut ihmisen».

Pareconin ajatuksia työn palkitsemisesta

Osallistuvassa talousmallissa palkkajärjestelmää kehitettäisiin niin, että se palkitsisi ponnistelua ja uhrauksia tavalla, joka on sopusoinnussa työmotivoinnin ja tehokkuuden vaatimusten kanssa. Tuotannon suunnittelu olisi luonteeltaan osallistuvaa ja se olisi sopusoinnussa sellaisen talouden kanssa, joka palvelee ihmisten hyvinvointia ja kehitystä.

Pareconin palkkajärjestelmä ei siis palkitsisi omaisuutta, valtaa tai edes tuotannon määrää. Jos teet työtä pitempään ja teet sen tehokkaasti, olet oikeutettu suurempaan osuuteen sosiaalisesta tuotannosta. Jos teet sosiaalisesti hyödyllistä työtä intensiivisesti, olet taas oikeutettu suurempaan osuuteen. Jos työskentelet ikävissä, hankalissa tai vaarallisissa työtehtävissä, jotka ovat kuitenkin sosiaalisesti hyödyllisiä, olet silloinkin oikeutettu suurempaan osuuteen. Miellyttävästä ja muuten helposti tyydytystä tuottavasta työstä maksetaan vähemmän.

Parecon ei myönnä sinulle suurempaa osuutta vain siksi, että omistat tuotannollisesti hyödyllistä omaisuutta. Järjestelmässä kukaan ei sellaista omista. Kaikki on sosiaalisessa omistuksessa. Et saa suurempaa palkkiota myöskään siksi, että sinulla on käytettävissäsi tehokkaampia työkaluja tai valmistat jotakin korkealle arvostettua tuotetta tai koska sinulla on taitoja, jotka lisäävät tuottavuuttasi. Yhteiskunnallisesti vahingollista työtä ei palkita.

Tuotannon määrän kasvua kyllä arvostetaan, mutta siitä ei sinänsä makseta enemmän palkkaa. Vaikka tehokkaampaa työskentelyä arvostetaan, sen palkitseminen ei ole moraalisesti mielekästä, koska kaikki riippuu sattumanvaraisista tekijöistä kuten työkaluista, luonnollisista taipumuksista, työtovereista ja muista tekijöistä, joita yksikään yksilö ei voi kontrolloida.

Parecon siis auttaa pääsemään eroon suurista tulojen ja varallisuuden eroista. Sosiaalinen tuote jaetaan oikeudenmukaisella tavalla. Systeemi lakkauttaa markkinat, jotka asettavat tuotannonalat toisiaan vastaan ja näin tuhoavat solidaarisuuden. Taakse jää kapitalistinen järjestelmä, joka luo luokkajaon, vääristää julkisten palvelujen ja tuotteiden hinnat ja vähät välittää kollektiivisista pyrinnöistä, joita ei voi rajata ostajien ja myyjien kahtiajakoon. Parecon-järjestelmässä ekologisen tasapainon ja kestävän kehityksen suunnittelu helpottuu. Markkinoiden tilalle parecon tuo työntekijöiden ja kuluttajien järjestelmän, joka itsehallinnollisilla neuvostoilla yhteistyön hengessä neuvottelee tuotannon määrästä. Tässä otetaan huomioon taloudellisen toiminnan todelliset sosiaaliset kustannukset ja hyödyt.

Parecon-ajatukset ovat synnyttäneet valtavan määrän väittelyä, ennen kaikkea internetissä. Tämä väittely vaihtelee: Jotkut erimielisyydet voi ymmärtää talonpoikaisjärjellä, toiset tuntuvat perin teoreettisilta. Albert itse varoittaa menemästä liian pitkälle yksityiskohtiin tulevaisuutta pohdittaessa. Olosuhteet vaihtelevat ja ihmisten pyrinnöt vaihtelevat.

Kansalaistulo

Parecon-järjestelmä näyttäisi siis olevan yksi vastaus etsittäessä yhteiskuntaa, jossa ihmisten sosiaalinen yhteenkuuluvuudentunne tulee tyydytetyksi. Silti voisi olettaa, että yhteiskuntaan jää huomattava määrä ihmisiä, jotka eivät sopeudu mihinkään kollektiiviin.

Tällöin voitaisiin ajatella, että kaikille ihmisille myönnettäisiin perustulo, minkä jälkeen yksilöt voisivat päättää omista elämänratkaisuistaan. Nykyisissä oloissahan työntekijät ovat pakotettuja myymään työvoimaansa ansaitakseen elantonsa. Kansalaistulo voisi olla yksi väliaskel edettäessä kohti demokraattisempaa järjestelmää. Se heikentäisi kapitalistisen yhteiskunnan työmarkkinoiden otetta kansalaisista. Kun perustulo on turvattu, ihmisten ei olisi pakko hyväksyä mitä tahansa työtä ja toisaalta he olisivat myös valmiita väliaikaisiin työsuhteisiin. Viimeksi mainittua kansalaistulon aspektia on tosin myös käytetty varoituksena, että näin pätkätyöstä tulisi pysyvä ilmiö.

Suomessa poliitikkojen yleisin reaktio kansalaistulo-ajatukseen on ollut, että se edistäisi taipumuksia toimettomuuteen. Väite henkii elitististä uskomusta, että kansa on laiskaa, jos sitä ei pakoteta työhön. Uskottavampaa on olettaa, että useimmat ihmiset haluavat tehdä kohtuullisen määrän työtä, he vain eivät halua itselleen ulkopuolisten voimien sääntelevän heidän elämänsä sisältöä. Laiskottelijoiden ongelma tuskin olisi niin huomattava, että siitä tulisi yhteiskunnalle suuri taakka.

Perustoimeentulon varhaisimmat kannattajat saivat innoituksensa Charles Fourierin ajatuksista. Viime vuosisadan alkupuolella Bertrand Russell pohti ajatusta. Vuonna 1918 ilmestyneessä kirjassaan Roads to Freedom hän tarkasteli anarkistien tavoitteita näin:

Anarkismi (...) pyrkii antamaan ilman minkäänlaisia ehtoja jokaiselle niin paljon tavallisia hyödykkeitä kuin hän haluaa kuluttaa, kun taas vaikeammin hankittavat hyödykkeet, joiden tarjontaa ei voida rajattomasti lisätä, asetettaisiin säännöstelyyn ja jaettaisiin tasaisesti väestön kesken. Täten siis anarkismi ei pakottaisi työhön, vaikka anarkistit uskovat, että välttämätön työ voidaan tehdä niin miellyttäväksi, että väestön enemmistö olisi siihen valmis vapaaehtoisesti.

Russell piti anarkisteja johdonmukaisina palkkajärjestelmän hylkääjinä. He uskoivat, että aivan kuten vettä oli kaikkien saatavilla ilmaiseksi, muitakin yleisiä hyödykkeitä voidaan saada ja käyttää korvauksetta. Ilmaisia palveluita voisivat olla myös esimerkiksi raitiovaunut ja paikallisjunat. Perushyödykkeitä voitaisiin helposti tuottaa niin paljon, että niitä riittäisi kaikille, käyttivätpä he aikansa miten hyvänsä. Russell lainaa Kropotkinia, joka muistuttaa, että ilmaisia palveluita ovat jo esimerkiksi museot, kirjastot, koulut, puistot, päällystetyt ja valaistut kadut. Tietenkin Kropotkinin eliniän jälkeen monista asioista on alettu periä maksuja, kehitys, jota kapitalistis-ideologinen kampanja on kiihdyttänyt niin, että kaikesta inhimillisestä toiminnasta pyritään nykyään tekemään liiketoimintaa.

Jo Russellin kirjan julkaisemisen aikoina ostamista ja maksamista pidettiin niin luonnollisena toimintana, että ajatusta niiden poistamisesta oli käsittämätön. Russell kirjoitti, ettei ajatus kuitenkaan mitenkään mahdoton ollut. Ihmiset voivat kuluttaa hyödykkeitä vain rajallisesti, joten niiden kahmiminen ei olisi todennäköistä. Tähän voi lisätä, että vapaa yhteiskunta kasvattaisi myös ihmisten vastuuntuntoa.

Russell pohti myös kysymystä, viitsiikö kukaan sitten tehdä työtä, jos perustarpeet saa joka tapauksessa tyydytetyksi. Filosofi viittasi varsinkin työnantajien keskuudessa elävään käsitykseen, että ihmiset ovat perusolemukseltaan laiskoja. Mutta jos näin olisikin, eikö silloinkin työstä olisi syytä tehdä houkuttelevampaa. Sitä paitsi jo nyt teemme paljon työtä ilmaiseksi, koostuuhan jokapäiväinen toimintamme paljolti sellaisesta, jota voidaan luonnehtia työnteoksi. Harva makaa sängyssä koko päivän. Teollinen työkin olisi mahdollista suunnitella miellyttäväksi, kun työpaikat olisivat demokraattisen, itsehallinnollisen organisaation hallussa, toisin sanoen työntekijät suunnittelisivat itse omat työskentelyolosuhteensa.

Toisin kuin myöhemmät parecon-ajattelijat Russell olisi jättänyt taiteilijat omaan rauhaansa. Heidän ei tarvitsisi todistella kenellekään hyödyllisyyttään. Tässäkin Russellin asenne sai ilmeisesti innoitusta Kropotkinin tuotannosta. Venäläinen anarkisti kirjoitti halveksivasti keskiluokkaisesta »kirjanpitomoraalista». Hän sanoi kaiken työn olevan niin kollektiivista, että on turha ruveta analysoimaan kunkin yksilön panoksen rahallista arvoa. Kaikilla on oikeus elää ja saada perustarpeensa tyydytettyä, kenties jopa yksilölliset päähänpistonsa. (On the Wage System, George Woodcockin toimittamassa kirjassa The Anarchist Reader ; ks. myös Kropotkin's Revolutionary Pamphlets )

Kropotkinin tulevaisuudenkuvaa saatetaan pitää yliromanttisena, mutta voi kuvitella, että kun yhteiskunnat ovat jonkin aikaa askarrelleet yksilöllisen panoksen palkitsemisen kanssa, tie avautuu pikkuhiljaa anarkistien haaveilemalle vapaudelle. Kropotkin itse uskoi ihmisten näkevän kirjanpitomentaliteetin tuolle puolen saatuaan kokea uudenlaista, onnellisempaa elämää.

Pohdiskeltuaan ajan anarkistisia ja sosialistisia ajatuksia Russell päätyi sitten kansalaistulon ajatukseen:

Tietty pieni tulo, joka riittäisi välttämättömyyksiin, annettaisiin kaikille riippumatta siitä, tekevätkö he työtä vai eivät, ja suurempi tulo - jonka koko riippuisi valmistettujen tuotteiden määrästä - annettaisiin niille, jotka ovat valmiita tekemään työtä, jota yhteisö pitää hyödyllisenä. Tästä voimme edetä sitten pidemmällekin. En usko, että on aina välttämätöntä maksaa enemmän työstä, joka vaatii enemmän taitoa tai jota pidetään sosiaalisesti hyödyllisempänä, koska sellainen työ on mielenkiintoisempaa ja arvostetumpaa kuin tavallinen työ, ja joka on siksi mieluisampaa ihmisille, jotka sellaiseen työhön kykenevät. Mutta voisimme esimerkiksi maksaa keskikokoisen tulon niille, jotka haluavat työskennellä vain puolipäiväisesti, ja useimpien työntekijöiden tuloja suuremman palkan niille, jotka valitsevat erityisen epämiellyttävän työn.

Russell myönsi, että tällaiset kaavailut olivat enemmänkin sosialismia kuin anarkismia, mutta hän oli sitä mieltä, että näin olisi mahdollista yhdistää vapaus oikeudenmukaisuuteen. (Toisen maailmansodan jälkeen Russell suhtautui kielteisemmin anarkismiin.)

Russell oli näin aikaansa edellä, sillä varsinainen kansalaistulokeskustelu alkoi vasta 1980-luvulla. Oman aikamme johtaviin kansalaistuloajattelijoihin lukeutuva belgialainen Philippe Van Parijs on selittänyt ajatuksen leviämistä myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa tapahtuneilla muutoksilla. Enää ei voida olettaa kotitalouksien suuren enemmistön kykenevän kattamaan perustarpeensa palkkatuloilla. Ihmiset ovat joutuneet turvautumaan yhä enemmän erilaisiin sosiaalitukiin. Teknologinen kehitys ja markkinoiden kansainvälistyminen vaikeuttavat kansantalouksien kykyä taata työpaikkoja kilpailukykyisissä yrityksissä ja työntekijöille riittävät tulot. On syntynyt juopa pysyvien työpaikkojen haltijoiden ja pätkätyöläisten välille. Tällä tiellä ei voi edetä loputtomiin.

Toimittamassaan kirjassa Arguing for Basic Income Van Parijs rinnastaakin kansalaistulon ajatuksen radikaalisuudessaan orjuuden lakkauttamiseen tai yleisen äänioikeuden hyväksymiseen. Kaikille ehdoitta myönnetyn perustulon ajatus osoittaa, että ihmisen vapautumisprosessi ei ole päättynyt, jotakin on vielä edessä. Monet kansalaistulon kannattajat ovat muistuttaneet, miten paljon ihmisenergiaa menee perustoimeentulon turvaamiseen ja siihen liittyvään huoleen.

Yhteiskuntamme elävät ennennäkemättömässä vauraudessa. Silti rahaa ei näytä riittävän kunnollisen elämän takaamiseen kaikille. Varoja katoaa kapitalismin irrationaalisuuden mustiin aukkoihin. Rahaa riittää sotiin, mutta ei sairaaloihin tai kirjastoihin. Valtavia määriä verorahoja siunaantuu aina jostakin, kun yksityisten voitontavoittelijoiden miljarditappioita peitetään.

Kansalaistulon pohtiminen on tärkeätä, koska yhteiskunnissa on havaittavissa epämiellyttäviä kehityspiirteitä. Kansalaisten keskinäinen solidaarisuus on heikentynyt. Yhteiskunnan tulonjaon yläpäässä on pystytty pitämään huolta eduista suurilla palkoilla, bonuksilla ja ei-rahallisilla palkkioilla. Monissa maissa erilaiset veronkiertotavat ovat myös rapauttaneet valtion verotuloja. Tuloskaalan alapäässä puolestaan on ajauduttu yhä suuremmassa määrin pätkätöihin, työttömyyteen sekä syrjäydytty muilla tavoin. Yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet ovat jyrkentyneet vaarallisella tavalla. Meille uskotellaan, että varoja ei riitä nykyistä paremman yhteiskunnan kehittämiseen. Kuitenkin parempia yhteiskuntia löytyy historiasta niukemmankin vaurauden oloissa. On siis tehtävä johtopäätös, että nykyisenlainen yhteiskunnallinen vauraus menee johonkin muuhun kuin kansalaisten enemmistön elämän helpottamiseen.

Kansalaistulo olisi askel kohti vähemmän stressaavaa elämää, askel pois palkkaorjuuden kirouksesta. Yksilöt voisivat vapaammin päättää elämäntyylistään. Toiset tyytyvät vähään ja etsivät elämälle sisältöä vaatimattomista iloista. Toiset pyrkivät ansaitsemaan enemmän rahaa etsiessään materiaalisempia nautintoja. Yhteiskunnallinen elämä olisi vähemmän ennustettavaa, kehitys saattaisi kanavoitua odottamattomille uomille. Kovat kapitalistiset arvot saattaisivat heikentyä. Vahvistunut sosiaalinen yhteenkuuluvuudentunne saattaisi avata tietä toisenlaiselle yhteiskunnalle.

Suuri este uudenlaisten näkymien avautumiselle on kansainvälinen talousjärjestelmä, jonka huomioonottaminen on toistaiseksi kansallisille hallituksille väistämätön pakkopaita. Nyt järjestelmä natisee liitoksissaan ja pakottaa pohtimaan, mistä siinä on lopulta kysymys.

 

Muut luvut:

Lue arvioita kirjasta

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter