Melkein vakoilijan tunnustuksia

Motto: "Isänmaallisuus on moraaliton tunne, sillä sen sijaan että tunnustautuisi Jumalan lapseksi tai edes vapaaksi ihmiseksi, jota opastaa hänen oma järkensä, jokainen joka on isänmaallisuuden tunteen vaikutuksen alainen tunnustautuu isänmaansa lapseksi ja hallituksensa orjaksi, tehden tekoja jotka ovat hänen järkensä ja omantuntonsa vastaisia." (Leo Tolstoi: Isänmaallisuus ja hallitus)

Nämä Supo, KGB, Stasi, Rusi yms. jutut saivat minut väkisinkin muistelemaan aikojani viitan ja tikarin kiehtovassa maailmassa. Supon listoille kuuluminen on minulle langennut ikään kuin perintönä. Ensimmäisen vahvistuksen asialle sain jo tuossa 60-luvun puolivälin paikkeilla.

Tapahtui eräänä itsenäisyyspäivän vastaisena yönä, että joukko Demokraattisen Nuorisoliiton jäseniä (meitä oli n. 10) keksi nostaa Eduskuntatalon lipputankoihin 6 x 4m punaiset liput. Lippuihin oli kirjoitettu jotain sen tapaista, että maallamme ei ole oikeutta juhlia itsenäisyyttä kun Vietnamin itsenäisyydestä ei jenkkien pommituksissa voi olla puhettakaan. Tarkoitus oli, että kun Eduskunnan talkkari aamulla alkaa nostaa Suomen lippua tankoon revähtää punainen lippu auki kaiken kansan töllisteltäväksi. Olimme laittaneet lippuihimme metalliväkäset, jotka estivät niiden vetämisen takaisin alas ilman apuvälineitä (palokunta sen sitten teki n. 1,5 tunnissa).

Joka tapauksessa toisen lipun vetämisessä tapahtui jotain sählää ja jäädessäni sitä korjaamaan talonmiehen hälyyttämät poliisit saapuivat ja huonona urheilijana minä jäin kiinni. Jo matkalla Senaatintorin poliisilaitokselle poliisit kyselivät, missä olin saanut koulutukseni: DDR:ssäkö vaiko Neuvostoliitossa. Lipun nostosta minulla oli jotain koulutusta talonmiehen poikana. Poliittisen kasvatuksen olin saanut osittain kotona, osittain aivojeni ja ymmärryksen ansiosta.

Itse asiaan päästiin kuitenkin poliisilaitoksella, kun Supon kuulustelija levitteli papereitani eteensä ja totesi, että ”ei ole omena kauas puusta pudonnut”. Olin kovin ylpeä tästä kunniasta. No, joka tapauksessa minulta udeltiin muiden tapahtumaan osallistuneiden nimiä ja kun en niitä kertonut, minua pidettiin pari vuorokautta putka/kuulustelu rytmissä ja heitettiin sitten pihalle.

Sitten kului useampi vuosi ennen kuin pääsin taas vakoiluhommiin.

Olin ollut jonkin aikaa neuvostoliittolaisten omistamassa yrityksessä, kun Suposta soitettiin ja pyydettiin lounaalle. Kuka voisi kieltäytyä ilmaisesta lounaasta — en minä ainakaan (siihen aikaan), joten otin kutsun mielihyvin vastaan.

Keskustelu Supon edustajan kanssa kulki suurin piirtein seuraavaan leppeään tyyliin:

Kysymys: Paljonko teidän firmassa on KGB:n miehiä (firmassa, joka harjoitti työstökoneiden maahantuontia oli töissä n. 30 neukkua ja parisenkymmentä asiantuntijaa komennuksella)?

Vastaus: Kaikki.

Kaikkiko?

Joo, jos ne ei ole palkkalistoilla, ne joutuu joka tapauksessa kertomaan kotimaassaan, jos niiltä kysytään, miten Suomessa asiat on.

Entä Vladimir G.?

En minä vaan tiedä.

Entä Andrei B.?

En minä vaan tiedä?

Jne, jne.

Minulla oli tosi hauskaa: En olisi voinut vähempää välittää, mutta kuten sanottu lounas oli ilmainen.

Jos mainitussa firmassa oli KGB:n miehiä — ja todennäköisesti olikin — eivät he ainakaan minulle siitä tulleet kertomaan. Jos joistakin venäläisistä oli ongelmia, niin ne olivat näitä himoitulle ulkomaan komennukselle päässeitä korkea-arvoisten nomenklatuurin edustajien sukulaisia tai heidän kavereitaan. He eivät nimittäin osanneet mitään työhönsä viittaavaa. Heidät kyllä tunnisti nopeasti.

Myöhemmin aloin tuntea porukkaa lähetystöstä ja varsinkin Neuvostoliitom kaupallisesta edustustosta.

Jälleen Supon lounas.

Kysymys: kuka niistä on vakoilija?

Vastaus: KGB:stä en tiedä. Mutta eikö kaikkien maiden ulkomaan edustustojen nimenomainen tehtävä ole välittää kohdemaastaan mahdollisimman paljon tietoa?

Vielä paljon myöhemmin muutin Neuvostoliittoon ja menin naimisiin erään jonkin verran tunnetun näyttelijättären kanssa. Pohdimme myöhemmin erään toimittajaystäväni kanssa oliko Galina KGB:n palveluksessa (hän oli mm. ollut viihdytyskiertueella Afganistanissa neukkujen sotaretken aikana). Sanoin, että todennäköisesti oli, mutta koti- ja sänkyasiat hän hoiti mallikkaasti, joten minulle oli herttaisen yhdentekevää saiko hän mahdollisia lisätienestejä Konttorista (KGB:n lempinimi).

Ystävystyin Moskovassa Metropoliitta Pitirimin kanssa. Isä Pitirim vastasi Ortodoksisen kirkon tiedotuksesta, kustannustoiminnasta jne. Hänellä oli tapana kutsua venäläisen (siihen aikaan vielä NL) sivistyneistön edustajia lounaalle residenssiinsä kerran kuussa. Ystävystyttyämme sain minäkin kutsun. Kun menin ensi kertaa lounaalle esitteli Metropoliitta henkilökuntaansa ja sanoi erään kohdalla: ”Ja tämä on sitten meidän everstimme”.

Uskon, että eversti, johon tutustuin sittemmin paremmin, oli erittäin tyytyväinen sijoituspaikkaansa — saihan hän näin harjoittaa aitoa uskoaan ihan viran puolesta.

Neuvostoliiton hajottua tutustuin työni kautta erääseen entiseen vakoilijaan, kutsukaamme häntä vaikka Mishaksi, joka oli tullut karkotetuksi Englannista kenraali Oleg Gordievskin loikkauksen yhteydessä. Miehellä oli kotonaan jopa Kim Philbyn allekirjoittama KGB:n kurssitodistus.

Misha kutsui minut lauantaiseen saunaporukkaan, jossa joukko entisiä ja nykyisiä vakoilijoita kokoontui saunomaan ja muistelemaan menneitä. Noiden saunailtojen yhteydessä tutustuin myös norjalaiseen Arne Treholtiin, joka oli kotimaassaan istunut pitkähkön vankilatuomion vakoilusta. Saunaporukkaan kuuluivat hänen entiset värvääjänsä, eikä Arne tuntunut olevan mitenkään katkera.

”Saunaseura” oli mitä viihdyttävin kokemus.

Kaikkein hauskinta koko vakoojan urassani oli se, että en tänäkään päivänä tiedä, minkälaatuista Suomelle, Neuvostoliitolle tai millekkään muulle taholle arvokasta aineistoa tai tietoa minulla olisi ollut hallussani. Ja jos totta puhutaan, jos minulla sitä olisi ollut, olisin mielihyvin jakanut sen kenen tahansa vastaantulijan kanssa.

Mainittakoon tässä vielä, että en koskaan saanut rahaa uhrautuvasta toiminnastani huolimatta. Niinpä tuossa vähän aikaa sitten ajattelin hakea Supon päällikön virkaa, mutta ymmärrettyäni, että se vaatisi Kokoomuksen jäsenkirja, ajattelin, että joku tolkku se täytyy vakoilussakin olla ja jätin hakemuksen lähettämättä.

Tämä koko median viihdehömppä Stasi, KGB yms. –juttujen parissa näyttäytyy ainakin minulle täysin koomisessa valossa.

Vakoilu on tosi kivaa puuhaa.

 

Ks. Matti Grönlundin muita juttua