Moniääninen Eurooppa/Yle Radio 1 ****
11.12.2021 **** TL:n etusivulle Moniääninen Eurooppa/Yle Radio 1 ****
11.12.2021 **** TL:n etusivulle
Hannu Reime
Moniääninen Eurooppa – sarja keskittyy tällä viikolla monikieliseen Eurooppaan. Ohjelmassa
kuullaan mietteitä kielestä ja kielen suhteesta kansallisuusaatteeseen. Ajatuksiaan esittää muun
muassa lingvisti ja filosofi David Lobina, joka kertoo, mitä sanottavaa kielitieteilijällä on
nationalistille. Ohjelman on toimittanut Hannu Reime ja koonnut Berliinissä Jorma Mattila, joka
myös lukee tekstilainaukset [lihavoitu].
Omilleen jätettyinä, ilman valtiota ja sen instituutioita, eivät ihmiset valtavilla alueilla
tuhansien kilometrien päässä toisistaan ikinä päätyisi puhumaan samanlaista kieltä. Ennen
uuden ajan historiaa maat koostuivat yhteisöistä, jotka elivät suhteellisen erillään. Sellainen
yhteisö kehittää väistämättä omanlaisensa kielen, koska erot puhujien sisäisissä kieliopeissa
tuottavat usein hyvin erilaisia ”ulkoisia” kieliä.
Näin kirjoittaa Barcelonassa asuva ja työskentelevä kieli- ja kognitiotieteilijä David Lobina
artikkelisarjassa, joka on julkaistu tieteeseen, kulttuuriin, kirjallisuuteen ja politiikkaan
erikoistuneessa yleistajuisessa verkkojulkaisussa 3 Quarks Daily. Sarjan tarkoituksena on kertoa,
mitä sanottavaa modernilla kielitieteellä on kansallisuusaatteen kannattajalle, nationalistille, tai
nationalismin syitä pohtivalle tutkijalle. Sarjan alkuosa tarkastelee kieleen ja kansallisuuteen
liittyviä kysymyksiä yleisesti, ja loppuosassa keskitytään yhteen tapaukseen, katalonialaiseen
nationalismiin, jonka kannattajat haluaisivat Katalonian eroavan Espanjasta ja julistautuvan
itsenäiseksi tasavallaksi.
Edellä kuullussa sitaatissa huomio kiinnittyy jaotteluun, jota harvemmin käytetään kieltä ja kieliä
koskevassa yleisessä keskustelussa, mutta johon ei sisälly mitään mystistä tai edes yllättävää.
Termillä ”sisäinen kielioppi” viitataan kielenpuhujan eli jokaisen normaalin ihmisyksilön
mielessä/aivoissa olevaan intuitiiviseen tietoon omasta kielestään vastakohtana kielen ilmauksille,
ulkoiselle kielelle. Jaottelun sisäiseen I-kieleen ja ulkoiseen E-kieleen teki kuuluisa kielitieteilijä
Noam Chomsky selventääkseen yleistä terminologista sekaannusta näissä kysymyksissä. David
Lobina kuvaa sisäisen kielen suhdetta ulkoiseen näin:
Kun puhutaan vaikkapa englannin tai italian kielestä tai näiden kielten historiasta, kyseessä
on puhetapa tai abstraktio, käyttökelpoinen keino viitata siihen, mistä keskustellaan. Mutta
objektiivisesti katsoen kielet ovat olemassa vain puhujiensa mielessä.
Lobina kysyy, voidaanko esimerkiksi kieltä, jolla Chaucer kirjoitti Canterburyn tarinansa tai Dante
Jumalaisen näytelmänsä 1300-luvulla, pitää samana kielenä kuin nykyenglantia tai nykyitaliaa.
Tähän ei voi antaa mitään objektiivista tai yksiselitteistä vastausta. Englantilaista tai italialaista
filologiaa opiskeleva joutuu epäilemättä perehtymään näitten kielten historiaan ja siinä yhteydessä
Chaucerin käyttämään keskienglantiin tai Danten toscanalaiseen puhetapaan perustuneeseen
kieleen. Ulkoisesti tarkasteltuina englanti ja italia ovat epämääräisesti rajattuja historiallisia
objekteja, eräänlaisia instituutioita, sellaisia kuin Britannian monarkia tai toisen maailmansodan
jälkeinen Italian tasavalta, joita kumpaakin tarkastellaan ja tutkitaan historiallisesti. Mutta
ihmiskielellä tai, täsmällisemmin ilmaistuna, ihmisen kielikyvyllä, on myös sisäinen, naturalistinen
puolensa, jonka perusta on lajillemme ominaisessa biologiassa.
Mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun sanotaan, että joukolla ihmisiä on sama kieli? Tällä
viitataan siihen, että kyseisten ihmisten sisäiset kieliopit ovat riittävän samanlaisia niin, että
keskinäinen ymmärtäminen on mahdollista. Sisäinen kielioppi on pääosin tietoisuuden tuolla
puolen oleva kokoelma sääntöjä ja periaatteita. Niiden mukaan kielenkäyttäjä liittää kielen
ilmauksia yhteen alkaen yksinkertaisista elementeistä, sellaisista kuin äänteet, sanat ja
viittomat, ja edeten pitempiin ilmauksiin, joiden kompleksisuudella ei ole mitään ennalta
annettua ylärajaa.
Toisin sanoen joukko ihmisiä puhuu ”samaa kieltä”, jos heidän sisäiset kielioppinsa ovat riittävän
samanlaisia. ”Riittävä samanlaisuus” tarkoittaa sitä, että merkitys liittyy niissä ääneen tai viittomaan
jokseenkin samanlaisin säännöin. Kieli itse on systeemi, joka tekee mahdolliseksi järjestää ajatukset
täsmällisiksi ja saattaa ne aistein havaittavaan muotoon. Muiden eläinten viestinnästä poiketen
ihmiskielellä on ominaisuus, jota matematiikassa kutsutaan diskreetiksi tai digitaaliseksi
äärettömyydeksi: kielen ilmaukset kootaan erillisistä elementeistä. Tässä mielessä ne ovat
digitaalisia, eikä niiden pituudella ole ylärajaa. Näin kieli mahdollistaa ajatusten ilmaisemisen yli
rajoittamattoman alueen. David Lobina kirjoitti aiheesta tieteellisen teoksen Rekursio muutama
vuosi sitten.
Se, että sanalla ”kieli” on kaksi eri merkitystä, selittää, miksi on niin vaikeaa vastata muutamaan
toistuvasti esitettyyn kysymykseen, vaikkapa siihen, minkä ikäinen jokin yksittäinen kieli on. Kielet
muuttuvat niin, että on hyvin mielivaltaista esimerkiksi sanoa, milloin Euroopan kansojen puhuma
latina muuttui nykyisiksi romaanisiksi kieliksi.
Lähes yhtä hankala on kysymys siitä, kuinka monta kieltä maailmassa puhutaan. Kielten
lukumääräksi mainitaan usein noin 6500. Tämän verran maailmassa siis olisi keskenään ”riittävän
samanlaisia” tapoja puhua tai viittoa. Täsmällistä vastausta tähänkään kysymykseen ei voi antaa,
koska kielen erottaminen murteiksi kutsutuista puhetavoista on niin mielivaltaista.
Kiistatonta sitä vastoin on, että erilaisten puhetapojen määrä supistuu koko ajan. Pieniä kieliä
kuolee, kun niiden viimeiset puhujat poistuvat joukostamme.
[ef. warlpiria…]
Kielitieteilijä Ken Hale lukee tässä näytettä warlpirin kielestä, jota puhuu äidinkielenään pari-kolme
tuhatta ihmistä Australian Pohjoisterritoriossa. 20 vuotta sitten kuolleen Halen ja hänen
oppilaidensa ansiosta warlpirin rakennetta, erityisesti sen poikkeuksellisen vapaata sanajärjestystä,
on tutkittu varsin paljon. Ken Hale osasi kymmeniä kieliä, monet niistä ”eksoottisia” Euroopasta
katsottuna. Tässä Hale antaa näytteen toisesta hyvin tuntemastaan kielestä, Nicaraguan Atlantin
puoleisella rannikolla puhuttavasta miskitusta, jolle hän oli laatimassa sanakirjaa:
[ef.miskitua…]
Kiinnostus kieleen ja kieliin alkaa yleensä omasta kielestä tai oikeammin omasta murteesta. Näin
sanoo lingvisti Juan Uriagereka, joka on varttunut Iberian niemimaan monikielisessä ympäristössä,
yhteisöissä, joissa puhutaan galegoa eli galician kieltä, baskia ja espanjaa sekä myös Iberian
romanien kieltä, josta käytetään nimeä caló.
Kielen tutkiminen alkaa aina murteesta, koska uteliaisuus kohdistuu aluksi omaan yhteisöön.
Näin tekivät myös sanskritia, hepreaa, kiinaa, kreikkaa, latinaa ja arabiaa tutkineet varhaiset
grammaatikot. Vasta myöhemmin kieliä ryhdyttiin vertaamaan toisiinsa. Ainakin Iberiassa se
tapahtui Toledon kääntäjäkoulussa 1200-luvulla, kun tietoa siirrettiin yhdestä muodosta
toiseen. Vuosisatoja ennen kuin Espanja alettiin käsittää yhdeksi kokonaisuudeksi Toledon
upeassa kaupungissa toimi viisaiden ihmisten koulu, jossa käännettiin arabiaa, hepreaa,
latinaa kaikkiin suuntiin…
Monia kieliä puhuttiin myös ensimmäisen maailmansodan hajottamissa dynastisissa imperiumeissa,
ja ennen 1800-luvulla herännyttä nationalismia kieliyhteisöt elivät suhteellisen hyvissä ja
rauhanomaisissa väleissä keskenään. New Yorkissa asuva ja työskentelevä kirjoittaja Loren
Goldner, maailmankatsomukseltaan vasemmistomarxisti, kuvaa turkkilaisen Osmani-suvun
imperiumia näin:
Mitä tahansa muuta siitä sanotaankin, Ottomaanien imperiumi oli todella monikansallinen
valtakunta, maailma, jossa juutalaiset, armenialaiset, unkarilaiset, arabit, slaavit,
kreikkalaiset, albanialaiset, kurdit, tšerkessit ja pienemmät ryhmät elivät rinnakkain.
Hallitseviin turkkilaisiin verrattuna he kaikki olivat toisen luokan kansalaisia, mutta
nauttivat merkittävää paikallista autonomiaa, kunhan maksoivat veronsa ja täyttivät muut
velvoitteensa valtiolle. Missään muualla tämä monikansallisuus ei ollut ilmeisempää ja
menestyksekkäämpää kuin Salonikin kaupungissa, jonka Kreikka valtasi Ottomaaneilta
vuonna 1912. Sitä kautta enemmistöltään sosialistinen juutalainen työväenluokka sekä
Eurooppaan suuntautuneet armenialaiset ja juutalaiset toivat koko valtakuntaan
nykyaikaista taloudellista käytäntöä ja ideologioita.
Loren Goldner viittaa historioitsija Mark Mazowerin Salonikista eli kreikkalaisittain
Thessalonikista kirjoittamaan kirjaan Aaveiden kaupunki, joka kuvaa kiehtovasti tämän
monikansallisen, Kreikan Makedoniassa sijaitsevan kaupungin historiaa vuodesta 1430 vuoteen
1950. Tuohon mennessä Saloniki oli nationalismin aiheuttamien kauheuksien seurauksena
menettänyt vuosisataisen kosmopoliittisen luonteensa ja muuttunut kansallisuusaatetta
heijastavaksi, ”puhtaasti” kreikkalaiseksi kaupungiksi.
Nationalismin keskeinen ajatus yhtenäisestä kansakunnasta, jolla on ammoisiin aikoihin asti
ulottuva oma erityinen, muista kansakunnista poikkeava historiansa, pohjautuu suureksi osaksi
myytteihin. Käsitys, jonka mukaan kansallisvaltio olisi ihmiskunnan ainoa luonnollinen tapa
organisoida yhteiselämänsä tällä planeetalla, on noin 200 vuotta vanha. Kielitieteilijä David Lobina
kuvaa kansallisvaltioiden aikaa edeltäneitä vuosisatoja Euroopassa näin:
Uuden ajan Euroopan varhaisina vuosisatoina, suurin piirtein 1400- luvulta 1700-luvulle
korkeakulttuuri merkitsi herrasväen kieltä, kirjallisuutta ja tapoja. Tähän hallitsevaan
eliittiin kuuluivat kruunu, aatelisto ja papisto, jotka yhdessä kontrolloivat määrättyä maa-
aluetta. Korkeakulttuurin ja valtiollisten laitosten liitto olisi monessa tapauksessa ollut
luonnollisen kehityksen mukaista. Mutta tietä kohti kansallisvaltiota kuljettiin pitkän
prosessin kautta, ja se vaati keskitettyä valtiota ja teollistumista jouduttaneita keksintöjä.
Prosessi pääsi vauhtiin vasta 1800-luvulla ja silloinkin hitaasti.
Kansallisvaltioiden synty liittyy siis läheisesti teollisen kapitalismin nousuun, pitkään, mutta
historiallisesti kuitenkin varsin nopeaan ja jyrkkään muutokseen, joka teki kapitalismista sen, mikä
se nykyisin on, johtava ja käytännössä oikeastaan ainoa tuotantotapa koko maapallon mitassa.
Kapitalismin ja kansallisvaltioiden synnyssä myös standardisoiduilla kansalliskielillä oli tärkeä osa:
Aivan ratkaisevaa oli myös oppivelvollisuus, joka toi korkeakulttuurin suurille joukoille. Itse
asiassa modernien kansakuntien nousu korvasi ja usein hävitti tieltään suunnattoman määrän
kulttuurin ja kielen monimuotoisuutta, jonka tilalle tuli yhtenäinen kansalliskieli ja
yhtenäiskulttuuri. Tämä puoli kansallisvaltioiden synnyssä on usein jäänyt vähemmälle
huomiolle.
Kansallisuusaatteeseen sisältyy piirteitä, jotka joissakin yhteyksissä saattavat vaihtua traagisista
tragikoomisiin. Jugoslavian liittovaltion hajotessa nationalistisiin intohimoihin viime vuosisadan
lopulla päättivät johtajat neljässä osavaltiossa, että serbokroaatti-nimistä kieltä ei ole, vaan
Serbiassa puhutaan serbiaa, Kroatiassa kroatiaa, Bosnia-Hertsegovinassa bosniaa ja Montenegrossa
montenegron kieltä. Näitä ”uusia” kieliä pyrittiin eriyttämään toisistaan keksimällä uudissanoja ja
vaatimalla tulkkausta ja käännöstä virallisissa ja muissa yhteyksissä. Muutama vuosi sitten yli 9000
ihmistä, kielitieteilijöitä entisen Jugoslavian alueelta ja muita allekirjoitti vetoomuksen, jossa tätä
kielteistä, mutta samalla naurettavaa kielipolitiikkaa arvosteltiin. Ulkomaisista allekirjoittajista
tunnetuin oli Noam Chomsky.
Kielitieteilijä David Lobina kirjoittaa nationalismista näin:
Olen nationalismia vastaan ja pidän kansallisten identiteettien ylistämistä haitallisena sekä
yksilön itsemääräämisoikeudelle että hänen vapaalle sosiaaliselle kanssakäymiselleen.
Erityisen haitallista nationalismi on siksi, että sitä propagoivat tahot saattavat usein vääristää
oikeutettujen asioiden ajamista. Nationalismi yhdistetään usein sellaisiin perustaviin
ihmisoikeuksiin kuin itsemääräämiseen. Kun pienen nationalistisen liikkeen katsotaan
joutuneen suuremman nationalismin sortamaksi, silloin on helppoa sympatisoida pienempää
osapuolta ja unohtaa kaikki nationalismin taantumukselliset puolet. Niihin kuuluu yhden
kielen ja kulttuurin määrääminen ihmisille tai heidän pakottamisensa vastakkainasetteluun
muiden kansojen kanssa. Nationalismi merkitsee jo luonteensa mukaisesti sanelemista
ylhäältä alas.
David Lobina päättää artikkelisarjansa nykyiseen kotimaahansa Kataloniaan, jossa katalonialaisten
itsenäisyyshankkeet ovat saaneet aikaan vakavan kriisin. Vastakkain ovat Katalonian aluehallinto ja
Espanjan keskushallitus Madridissa. Syksyllä neljä vuotta sitten, kun Kataloniassa järjestettiin
kansanäänestys itsenäisyydestä Madridin hallitusta uhmaten, Barcelonasta levisi maailmalle
uutiskuvia, jossa keskushallituksen mellakkapoliisit pamputtavat äänestäjiä. Jotenkin kuvat toivat
mieleen assosiaatioita Erdoğanin Turkkiin, Putinin Venäjään tai Łukašenkan Valkovenäjään.
Barcelonan kaduilla törmäsivät yhteen pienempi katalonialainen ja suurempi espanjalainen
nationalismi, joista jälkimmäiseen sisältyy aimo annos Espanjan oikeiston haikailemaa keskitettyä
yksikansallista valtiota ja ehkä myös menetettyä suurvalta-asemaa.
Minkä tahansa nationalistisen määritelmän mukaan Katalonia on kansakunta, ja sen omilla
hallintoelimillä on käsissään huomattava määrä valtiolle kuuluvia tehtäviä. Mutta Katalonia
ei ole itsenäinen kansallisvaltio, ja viime vuosien tapahtumat viittaavat siihen, että
huomattava osa katalonialaisista haluaisi maan itsenäistyvän.
David Lobina viittaa tuoreimpaan, viime toukokuussa tehtyyn mielipidekyselyyn, jonka mukaan 34
prosenttia katalonialaisista kannattaa täyttä itsenäisyyttä ja neljäsosa liittovaltiomallia ja pysymistä
osana Espanjaa, kun taas 28 prosenttia on tyytyväisiä nykytilaan. Myös se, pitääkö itseään
katalonialaisena, espanjalaisena vai molempina, jakaa vahvasti alueen asukkaiden mielipiteitä.
Kaikki nationalismit ovat poissulkevia, niin espanjalainen kuin katalonialainenkin. Mutta
Kataloniassa kansallisuusaate törmää siihen tosiasiaan, että ihmisten lojaliteetit eivät
kuitenkaan ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla. Luultavasti missään muussa maassa ei ole
niin paljon kaksikielisiä ihmisiä kuin Kataloniassa. Monet pitävät siellä itseään yhtä lailla
katalaaneina kuin espanjalaisina. Siinä ei ole mitään sovittamatonta ristiriitaa nationalistien
retoriikasta huolimatta.
Siteerasin tässä ohjelmassa baskilais-galicialaista lingvistiä Juan Uriagerekaa, joka kertoi
monikielisestä taustastaan Iberian niemimaalla. On mielenkiintoista, että hän ei käyttänyt Espanja-
sanaa, vaan maantieteellistä termiä Iberia, jonka piiriin kuuluu kaksi valtiota: Espanja ja Portugali.
Jos nämä maat ja Espanjan autonomiset alueet joskus yhdistyvät Iberian federaatioksi, ehkä
poliitikkojen lietsomat kansalliset kiistat silloin katoavat – kuin itsestään.
Lähteitä
David Lobina, https://3quarksdaily.com/3quarksdaily/author/davidjlobina
David Lobina, Recursion. A Computational Investigation into the Representation and Processing of
Language. Oxford 2017
An interview on language variation with Juan Uriagereka. Isogloss 2016
Loren Goldner, Revolution, Defeat and Theoretical Underdevelopment. Russia, Turkey, Spain,
Bolivia. Brill 2016
Mark Mazower, Salonica City of Ghosts. Christians, Moslems and Jews 1430-1950. HarperCollins
2004
Jezici i nacionalizmi, http://jezicinacionalizmi.com/lista-potpisnika/
Declaration on the common language, http://www.krokodil.rs/eng/text-of-the-declaration-on-
common-language-in-english/