21.12.2011 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Hannu Reime pohdiskeli taannoin mielenkiintoisessa radiokolumnissaan Matti Apusen näkemystä, jonka mukaan toimittajien olisi paljastettava poliittinen tai maailmankatsomuksellinen kantansa. Vaikka Reimen ja Apusen maailmankuvat ovat perin erilaiset, Reime yhtyi Apusen ajatukseen näennäisen puolueettomuuden haitallisuudesta. (Toimittaja, mitä kannatat ja miksi?) Olen itse samaa mieltä.
Apusen sittemmin Helsingin Sanomille (20.12.2011) kirjoittama kolumni antaa mielenkiintoista lisävalaistusta keskusteluun. Otsikolla “Yhden miehen totuuskomissio” Apunen toi julki ihailunsa syöpään kuolleen brittiläis-amerikkalaisen journalistin Christopher Hitchensin työtä kohtaan.
Näin Apunen: “Hitchens edusti kaikkea sitä, mikä länsimaisessa älymystössä joskus oli parasta: laajaa sivistystä, raudanlujaa ja johdonmukaista ajattelua, pelottomuutta. Hän oli yksi niistä harvoista, joiden ansiosta journalismiin voi vielä uskoa.” Apusen mielestä Hitchens oli “faktoissaan erittäin huolellinen”. Ja edelleen: “Hitchensin polku oli hyvin valaistu, ja sitä oli helppo seurata.”
Näin Apunen toi julki ei vain maailmankatsomuksensa vaan myös käsityksensä hyvästä journalismista. Lopputulos on omasta mielestäni kaikkea muuta kuin miellyttävä. Tottakai Hitchensillä oli paljon ihailijoita, mutta monet hänen kollegoistaan ja ystävistäänkin kavahtivat hänen asenteitaan ja journalistisia otteitaan. Kenties oireellisinta hänen työssään oli itsekeskeisyys. Hitchens koki maailman paikkana, jossa hänellä oli keskeinen asema. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa, koska hänen itsevarmuutensa säästi mietiskelyn vaatimaa aikaa. Kaikki oli hänelle itsestään selvää. Kieltämättä hän jätti jälkeensä arvokastakin journalismia, mutta ihmisenä ja toimittajana hänessä oli vakavia puutteita.
Apunen on innostunut Hitchensin myönteisestä kannasta Irakin sotaan. Hitchens ei hänen mukaansa “voinut puolustaa politiikkaa, joka olisi jättänyt valtaan Saddam Husseinin kaltaisen tyrannin. Koska Saddam ei väistynyt vapaaehtoisesti, politiikan ja sen jatkeiden oli tehtävä tehävänsä. Ajatus kauhistutti edistyksellisiä piirejä, jotka halusivat mieluummin ja kiivaammin tuomita George W. Bushin ja Amerikan kuin Mesopotamian historian suurimman massamurhaajan.”
Suomalaiset joukkotiedotusvälineet, Apunen ilmeisesti mukaan lukien, ovat täysin tietämättömiä Irakin miehityksen vaatimista ihmisuhreista. Asiantuntija-arvioiden mukaan sota oli vuoteen 2008 mennessä vaatinut yli miljoonan ihmisen hengen. Ainakin neljä miljoonaa ihmistä joutui lähtemään kodeistaan. (Ks esim. Juan Cole: The Real State of Iraq, Information Clearing House, 23.6.2008) Hitchensin sokeutunut maailmankuva ei jättänyt tilaa tällaisen uskomattoman kärsimyksen vaatimalle myötäelämiselle. Uhrien kohtalot eivät näkyneet hänen rikkinäisessä moraalisessa tutkassaan. Itsevarmuudessaan hän piti todisteena joukkotuhoaseiden olemassaolosta sitä, ettei niitä löydetty. Hitchensin halveksiva asenne Irakin sodan vastustajia kohtaan oli töykeydessään pöyristyttävä.
Apunen pitää kuitenkin Christopher Hitchensiä herrasmiehenä, “joka ei koskaan ollut tyly vahingossa.” Hitchensin taannoinen kollega The Nation –lehdessä, Katha Pollitt, todistaa jotakin aivan muuta. Etenkin tavanomaisessa alkoholin sumentamassa tilassa hän mielellään kohteli kollegoja raukkamaisesti ja ylimielisesti. Tämä pätee erityisesti naisiin, joita hän tuntui halveksivan. Hän pilkkasi feminismiä. Pollitt luonnehtii Hitchensiä kiusaajaksi ja musta-valkoiseksi ajattelijaksi, joka teeskenteli olevansa rohkea totuudenpuhuja. (Regarding Christopher, The Nation, 19.12.2011; ks. myös Alexander Cockburn: Farewell to C.H., CounterPunch, 16.12.2011; Frances Stonor Saunders: Christopher Hitchens: a contrarian for whom radicalism was a style, The Guardian, 16.12.2011; Norman Finkelstein: On Cristopher Hitchens, ZNet, 20.12.2011)
Jotakin Hitchensin itsevarmuudesta tuntuu tarttuneen Apuseenkin. Me epävarmuuksiemme kanssa kamppailevat kollegat tiedämme nyt ainakin, että Apusen arviointikykyyn täytyy suhtautua epäilevästi.
Vieraile arkistossa: Media, Hannu Reime, Irak