Ydin 4/2009 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Maailmantalouden epävakaus ennakoi arvaamattomia kriisejä ja konflikteja. Journalismille ei tällaisena aikana ole suurempaa haastetta kuin yrittää ymmärtää finanssikriisin taustaa ja etsiä uskottavia asiantuntijoita haastamaan ajalle tyypillistä kritiikittömyyttä. Joukkotiedotusvälineet tyytyvät kuitenkin enimmäkseen arvelemaan, milloin talous palaa normaaliin tilaan, ikäänkuin myöhäiskapitalismi olisi rauhallisen kehityksen takaaja, jota vain ajoittaiset kriisit häiritsevät. Tällaisista lähtökohdista on vaikea nähdä oireita teollisen kulttuurimme kääntymisestä laskuun.
Journalistisesti tilanne muistuttaa 60-luvun jälkipuoliskoa. Ajan poliittiset järjestelmät tuntuivat silloin horjuvan. Maailman odotettiin pian muuttuvan mahdollisesti radikaalillakin tavalla. Toimittajan työssä oli usein yritettävä suhteuttaa vaadittu "objektiivisuus" todellisuuteen, joka tuntui menevän sallitun ajattelun tuolle puolen. Tämä ei itse asiassa ollut kovin vaikeata, sillä ajan yhteiskunnallinen henki salli monenlaista toisinajattelua. Mielipiteiden kirjo oli suuri.
Maailma ei muuttunut radikaalisti, mutta muutokset jäivät kytemään pinnan alla. 70-luvulla journalismin henkeen kuului vielä kriittinen pohdinta. Sitten olojen näennäinen normaalius alkoi heikentää kiinnostusta kriittistä yhteiskunta-ajattelua kohtaan. Ja lähempänä tätä aikaa uusliberalismin saarnaama vaihtoehdottomuus alkoi olla journalisminkin viitekehys. Kriittistä ajattelua alettiin jopa pilkata. Finanssikriisi tuli yllätyksenä, vaikka sen vähittäistä syvenemistä olisi ollut mahdollista ennakoida kriittistä kirjallisuutta seuraamalla. Voittojen supistuessa valmistavassa teollisuudessa niitä alettiin enenevässä määrin etsiä mitä monimutkaisemmilla finanssikeinotteluilla. Nyt tämän finanssivetoisen talouden otetta halutaan ilmeisesti johtavissa kapitalistisissa maissa vain vahvistaa.
Nyt kun uusliberalismin opit ovat osoittautuneet kuplaksi, toimittajat eivät näytä tietävän, kenen puoleen kääntyä. Talousartikkelit ovat aika samankaltaisia kuin pankkien ja muiden instituutioiden analyytikkojen jutut. Kriittisestä ajattelusta luopuminen kostautuu. Harvalla toimittajalla on mielenkiintoista sanottavaa finanssikriisistä. Suomessa Sitran asiantuntijat saavat rauhassa levittää epärealistista maailmankuvaansa.
Sitran uuden kehitysohjelman vetäjä Sari Baldauf peräänkuuluttaa "laaja-alaista, dynaamista ja innovatiivista osallistumista" ja haluaa ihmisten torjuvan "edunvalvontaan ja usein historiaan nojaavan toimintatavan". Aivan kuin ihmiset eivät tietäisi, kenen edunvalvonta on ollut viime vuosikymmeninä tehokkainta. Taloudellinen epätasa-arvo on syventynyt. Ihmisten ahdistuneisuus on lisääntynyt. Baldaufin loitsut "yksittäisten ihmisten voimaannuttamisesta" tuskin kuulostavat uskottavilta kiristyneen työtahdin uuvuttamien palkansaajien mielissä.
Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi (Rengistä isännäksi) sekä Juha Siltala (Työelämän huonontumisen lyhyt historia) ovat kirjoissaan kartoittaneet ihmisten lisääntyvää pahoinvointia. Silmiini ei ole kuitenkaan osunut artikkeleita, jotka olisivat saaneet innoituksensa näiden tutkijoiden tarjoamasta runsaasta materiaalista. Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen kirjan lähdeviitteet näyttäisivät viittaavan siihen, että mielenkiintoisimmat jutut löytyvät yleisönosastoista.
Meneillään oleva keskustelu median vallasta on jotakuinkin tyhjänpäiväistä. Journalismin henki ei poikkea radikaalilla tavalla näköalattomasta eliittiajattelusta. Toki kaikki myöntävät ympäristöongelmien vakavuuden. Mutta vaikka kaikki nyt vannovat "kestävän kehityksen" nimeen, ei haluta avoimesti myöntää, että suuryritysten yksityiseen voitontavoitteluun perustuva järjestelmä ei voi irrottautua talouden rajattoman kasvun pakosta, kasvun, joka uhkaa planeettamme tulevaisuutta. Edelleen talousanalyysit kykenevät laskemaan vain markkinoille tulevien tuotteiden arvoa. Luontoa — vettä, ilmaa ja eläviä olentoja — pidetään "ilmaisena lahjana”.
Sallitun ajattelun tuolla puolen piilee taas “luvattomia” johtopäätöksiä. Kapitalismi on pitkän päälle kestämätön järjestelmä. Nyt se yrittää toipua sälyttämällä kriisin kustannukset tavallisten palkansaajien kannettavaksi. Voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu. Pääoman valtarakenteet alkavat olla nähtävissä kaikessa alastomuudessaan. Median tukema vaihtoehdottomuuden illuusio estää kuitenkin ihmisiä vetämästä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Nyt olisi kuitenkin mahdollista kehitellä purevaa, yhteiskuntakriittistä journalismia.
Suomen asemaa maailmassa tulkitaan sitäkin joukkotiedotusvälineissä enimmäkseen kritiikittömästi. Varsin yleisesti ilmeisesti samaistutaan suomalaisten atlantistien hyminään, jonka mukaan jaamme samat arvot läntisen maailman kanssa. Natoa luonnehditaan — Jyrki Kataisen sanoin — "meidän kanssa samanmieliseksi joukoksi", jonka kanssa on oltava "mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä." Ja näin Alexander Stubb: "[Natolla] sattuu olemaan sama arvopohja kuin meillä, ja sattuu olemaan samat tavoitteet kuin meillä." Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen ei salaa sympatioitaan: " ... Yhdysvallat kuuluu niihin valtioihin, joiden suurten linjojen arvomaailma on sama kuin meillä."
Tässä ylösalaisessa maailmankuvassa Natoa luonnehditaan "kriisinhallintajärjestöksi", vaikka se on itse asiassa läntisten eliittien edunvalvontajärjestö. Liitto on tehnyt selväksi, että sillä on oikeus puuttua sotilaallisesti asioihin missä tahansa sen etuja uhataan. Vuonna 2004 Istanbulissa hyväksytyn yhteistyöaloitteen jälkeen monet asiantuntijat totesivat Naton sivuuttaneen YK:n ja omaksuneen maailmanpolisiin roolin. Liitto on ottanut tavoitteekseen valvoa maailman energiavaroja varmistaakseen länsivaltojen energiaturvallisuuden.
Suomalaisissa joukkotiedotusvälineissä tämä kehitys ei ole synnyttänyt keskustelua. Päin vastoin Nato nähdään yhä tärkeämpänä myös Suomen turvallisuudelle. Eräiden kommenttien mukaan Georgian tapahtumat lisäsivät tarvetta yhteistoimintaan Naton kanssa. Lähestymisprosessi nähtiin luonnollisena osana länteen sitoutumista.
Tietenkin toimittajatkin ovat mielipiteineen kansalaisia siinä kuin muutkin. Journalismiin kuuluu kuitenkin totuudellisuuden vaatimus. On kyettävä analysoimaan, mitä "läntisillä arvoilla" tarkoitetaan. Propagandan erottaminen totuudesta on olennainen osa tätä tehtävää. Johtavat suomalaiset kommentaattorit suoriutuvat tästä tehtävästä huonosti. Heidän atlantisti-sympatiansa estävät heitä ymmärtämästä, että Yhdysvallat on häikäilemätön suurvalta, jonka etujen mukaista on alistaa muu maailma — erityisesti strategisesti tärkeät alueet — komentoonsa keinoilla millä hyvänsä. Tottakai omaneduntavoittelua aina kaunistellaan puheilla demokratiasta ja ihmisoikeuksista.
Huomattava osa suomalaisesta mediasta uskoo, että amerikkalaiset joukot ovat Irakissa "rauhoittamassa oloja" ja Afganistanissa "luomassa toimintakykyistä demokratiaa". Totuudellinen raportointi edellyttää kuitenkin Yhdysvaltojen todellisten motiivien erittelyä. Historiallinen dokumenttiaineisto puhuu selvää kieltä: Yhdysvallat on aina asettanut oman eliittinsä edut demokratian edelle. Tälle eliitille hirmuhallitukset eivät ole ongelma kunhan ne suhtautuvat kuuliaisesti Washingtonin vaatimuksiin.
Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvallat alkoi pitää koko planeettaa omaisuutenaan. Washington on julistanut, että etupiiriajattelu on historiaa. Viesti on osoitettu Venäjälle ja se tarkoittaa, että vain Yhdysvalloilla on oikeus etupiiriin — ja se ulottuu kauas sen omista rajoista. Ei ole juuri merkkejä siitä, että Barack Obaman politiikka lupaa mitään muuta. Uusi presidentti on jo mahtaillut: "Voitte uskoa, että tämä kansakunta pitää yllä sotilaallista ylivoimaansa. Meillä tulee olemaan maailmanhistorian voimakkaimmat asevoimat."
Tässä mielettömässä maailmassa Suomi on valinnut puolensa, median enemmistön hyväksynnällä. Olivatpa Afganistanin seikkailun motiivit miten kauniita hyvänsä, Suomi on nyt maailman väestön enemmistön silmissä osa Washingtonin johtamaa leiriä. "Amerikanmieliseksi” julistautuneen Stubbin ihannemaa on kuitenkin todellisuudessa vaara niille ihanteille, joita ulkoministerimme pitää osana “idealismiaan”. Demokratia, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja vapaus ovat kaikki arvoja, joita Washington ei epäröi polkea, jos Yhdysvaltojen eliitin edut ovat uhattuina.
Vieraile arkistossa: Maailmantalous, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Yhdysvaltojen politiikka, Afganistan, Nato, Yhteiskunnallinen ajattelu, Media, Hannu Reime, Noam Chomsky, John Pilger, Robert Fisk,