8.5.2007 8.5.2007
Tapani Lausti
Ilmari Vesterinen, Mäyränkolon jazzareita: Tarua ja totta Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista. WSOY 2006.
Tämän kirjan kirjoittaminen on huomattava kulttuuriteko. Mäyränkolon muisto on liian pitkäksi aikaa jäänyt yksilöllisten nostalgia-aaltojen varaan. Klubin musiikillinen ja sosiaalinen merkitys olisi ilman tätä kirjaa saattanut ajan mittaan hämärtyä. Ilmari Vesterisen kirja kartoittaa Old House Jazz Clubin keskeistä merkitystä suomalaisen jazzin kehitykselle.
Pianisti-säveltäjä Heikki Sarmanto kiteyttää haastattelussa klubin merkityksen näin: "Se oli sodanjälkeiselle suomalaiselle jazzille tärkeä semmoinen jazzin synnyttäjä ja siementen itämispaikka. Ja senaikuiselle ihmiselle, joka mäkin olen, sillä on ollut oma vääjäämätön merkityksensä. Sieltä ovat lähteneet monet hienot asiat liikkeelle. Ne ovat sitten myöhemmin ruvenneet kasvamaan ja kypsymään. Sitä on vaikea analysoida, mutta se on osa sitä, se on hyvin merkittävä ja tärkeä osa sitä aikakautta." (s. 248)
Klubi oli jazzin soittamisen ankara koulu. Monet nuoret muusikot seurasivat musiikkia viikkotolkulla ennenkuin uskalsivat nousta soittamaan. (Claes Andersson sanoo odottaneensa pari vuotta.) Pianisti Esa Katajavuorelle klubi oli musiikkiopiston korvike: "Mä olen ollut koko ikäni suhteellisen huono harjoittelija. Siellä oli pakko soittaa ja harjoitella. Kun tunnin ja pari illassa soitit, niin sehän oli jo. Sait uusia kappaleita. Koko aika joku tuli jonkun lapun kanssa, että soitetaan toi. Kyllä se vaikutti mun musiikkikäsitykseen ja siihen, mitä mä nyt jazzina pidän, ja mikä on mun jazzkäsitys. Sieltä se lähtee." (s. 245)
Mäyränkolossa soitetun musiikin tyylisuunnat vaihtelivat Dixielandistä moderniin. Suurin osa jäsenistä oli kallellaan modernimpaan suuntaan, vaikka keskitien kulkijat kuten tenoristit Kaarlo Kaartinen ja Antero Stenberg tekivät kyllä aina vaikutuksen. Trumpetisti Otto Donner, pianisti Heikki Sarmanto ja rumpali Matti Koskiala kokeilivat modernimpia juttuja. Vesterinen kirjoittaa: "[Pianisti] Veikko Hakkarainen joukkoineen pyrki kohti Monkia, Sarmanto kohti Bud Powellia ja Otto Donner puhalsi milesdavismaisesti pitkiä ääniä." (s. 83)
Yksi keskeinen hahmo klubilla oli tenoristi Erik Dannholm, joka oli omaksunut John Coltranen tyylisuunnan. Altisti Kenneth Rothe sanoo: "Dannholmin kehitys oli hyvin nopeaa. Hänestä tuli sellainen, vähän niin kuin suunnannäyttäjä. Hän oli ennen kuin esimerkiksi nämä tulevat Juhani Aaltonen ja Eero Koivistoinen; nehän tulivat oikeastaan Dannholmin jälkeen ja veivät soittonsa erittäin pitkälle." (ss. 93, 204)
Henkilökohtaisesti sanoisin, että en ole maailman jazzpaikkoja kierrellessäni kohdannut samanlaista tunnelmaa, olkoonkin, että Mäyränkolon kokemus osui nuoruuden vuosiin, jolloin uudet asiat kouraisevat syvältä. Aloin käydä klubilla 15-vuotiaana. Menetin kuitenkin tärkeän ajanjakson klubin toiminnassa viettäessäni vuoden Yhdysvalloissa kesästä 1959 seuraavan vuoden kesään. (Pettymykseni oli suuri, kun asuinpaikkakunnallani Kaliforniassa useimmat ihmiset tiesivät hyvin vähän jazzista. Tätä onneksi kompensoivat kokemukseni New Yorkissa.)
Vesterisen kirjan kuvat ovat ainutlaatuista todistusaineistoa klubin hengestä. (Itse olen kirjan sivulla 139 olevan kuvan oikeassa laidassa. Kuva on otettu vuonna 1960, siis Amerikasta paluuni jälkeen. Olin silloin 17-vuotias.) Istuminen aivan soittajien lähellä toi kuulijan niin lähelle soittamisen luovaa tapahtumaa kuin suinkin on fyysisesti mahdollista. Tämä kokemus ei milloinkaan unohdu, vaikka olisikin sittemmin istunut eturivissä kuuntelemassa kuuluisia amerikkalaisia jazzmuusikoita.
Kirjan haastattelut osoittavat myös, että jazz oli monille aikalaisille vapauttava kokemus. 50-luvun loppupuolen elämänmenoa leimasi vielä aikamoinen kangistuneisuus. Kyseessä ei ollut aggressiivinen kapina kuten rock-kulttuuri myöhemmin, vaan asenteeltaan hiljaisempi avaus johonkin uuteen.
Tulkitkoon tämä lainaus Vesterisen kirjasta menoa Mäyränkolossa: "Jami-illat olivat toimintaa, jolla oli sisältönsä, mielekkyytensä ja johdonmukainen jäsentelynsä. Yleisön joukosta, tavallisesti kantajoukosta, nousivat soittajat ja aloittivat soiton. Sovittiin kappaleesta, ja musiikki pääsi irti. Lähellä olevat kuuntelijat hiljentyivät musiikkiin. Ne, jotka olivat kauempana, toisissa huoneissa, kuuntelivat toisella korvalla. Musiikista keskusteltiin. Kirjallisuudesta ja päivänpolttavista aiheista puhuttiin. Musiikki ja ajankohtaiset asiat asettuivat oikeille paikoilleen. Jami-illat olivat myös tuttavien ja ystävien tapaamistilaisuuksia. Musiikki, keskustelut ja soitto muodostivat kokonaisuuden, jonka jokainen osa oli tärkeä. Jos jokin puuttui, toiminta ei ollut täydellistä eikä vastannut siihen asetettuja odotuksia." (s. 139)
Ai että kukako oli Mäyrä? Hän on rumpali Pekka Mäyrämäki, joka yhdessä Jacob Södermanin ja Georg Donnerin kanssa perusti klubin. Se oli melkoinen kulttuuriteko.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa Musiikki, CD Watch