28.11.2005 (Päivitetty 27.6.2006)

Seikkailuja pianojazzin maailmassa

Tapani Lausti

Pianon ääni on tajuntani keskeisiä osia. Lapsuuteni kodissa Helsingissä joku perheen jäsenistä istui käytännöllisesti katsoen joka päivä pianon ääressä. Edes omien piano-opintojeni myöhemmät pettymykset eivät tuhonneet rakkautta tuohon soittimeen.

Sitten teini-iässä elämääni tuli jazzmusiikki. Kiintymys pianoon instrumenttina vain vahvistui. Teddy Wilson oli ensimmäisiä pianojazz-kokemuksiani. Vaikka muuten nautin enemmän bebopista, Wilsonin swing-pohjainen elegantti soittotapa teki minuun vaikutuksen. Sitä paitsi ensimmäisen kerran kuulin Wilsonia vibrafonisti Red Norvon vuodelta 1945 peräisin olevalla levyllä, joka kokosi yhteen swing- ja bebop-muusikoita. Levytyksen tähtisolisteja olivat varsin nuoret, vallankumouksellisiksi osoittautuneet muusikot, alttosaksofonisti Charlie Parker — jazzinnostukseni alullepanija — ja trumpetisti Dizzy Gillespie. Kappaleet olivat ”Get Happy” ja ”Congo Blues”. (Nyt saatavissa esim. CD:llä Red Norvo on Dial: All Existing Takes, Spotlite 1995.)

Suuren vaikutuksen minuun teki EP-levy Jazz Giants ’56, jolla Wilsonin soolo ”Gigantic Blues” –raidalla sai aina henkeni salpautumaan. Wilsonin soolon keveä kosketus yhdistyy rumpali Jo Jonesin tuulenhenkäyksiltä kuulostaviin vispilöihin. Tämä kappale on saatavissa tenorisaksofonisti Lester Youngin nimellä julkaistulla CD-levyllä The Jazz Giants (Verve 1956). Viime aikoina olen kuunnellut levytystä And Then They Wrote… (Columbia 1959), jolla Wilson soittaa muiden pianistien kuuluisia sävellyksiä, kuten esimerkiksi Thelonious Monkin ”’Round Midnight” ja Erroll Garnerin ”Misty”. Kannattaa mainita myös Striding After Fats (Black Lion Records 1974).

Seuraavat pianokokemukseni liittyivät Miles Davisin kuuluisaan 50-luvun kvintettiin. Red Garland blokkisointuineen teki minuun suuren vaikutuksen. Suosikkiraitani olivat ”Surrey with the Fringe on Top” ja ”Diane” levyllä Steamin’ with the Miles Davis Quintet (Prestige 1956). Helsingin legendaarisella Old House Jazz Clubilla (Mäyränkolo) pianisti Curre Boucht muistaakseni soitti silloin tällöin Garlandin innoittamana kappaletta “Billy Boy”, joka oli Garlandin trioesitys Milesin levyllä Milestones (Columbia 1958). Minulla on kokoelmissani myös nautittavat triolevyt Red Garland’s Piano (Prestige 1957), Groovy (Prestige 1957) ja Red in Bluesville (Prestige 1959) sekä myöhempää perua oleva Stepping Out (Galaxy 1979).

Toinen Miles Davisin levyjen myötä kokemuspiiriini tullut pianisti oli Wynton Kelly. Hänen kenties kuuluisimpia esityksiään on legendaarisella Kind of Blue –levyllä (Columbia 1959). Hän soitti vain yhdellä raidalla, ”Freddie Freeloader”. Myöhemmin hän oli mukana mm. levyllä Someday My Prince Will Come (Columbia 1961). Hänen esiintymisensä on myös erityisen nautittavaa useilla tenoristi Hank Mobleyn levyillä: Soul Station (Blue Note 1960), Roll Call (Blue Note 1960), Workout (Blue Note 1961) ja Another Workout (Blue Note 1961). Hänen omista levyistään mainitsisin Wynton Kelly Piano (Riverside 1958) ja Full View (Milestone 1966).

Kuuluisin Miles Davisin pianisteista oli Bill Evans, joka jätti syvät jäljet seuraavan jazzsukupolven pianistien soittoon. Taisin kuulla Evansin triolevyn Portrait in Jazz (Riverside 1959) jo ennen aiemmin samana vuonna äänitettyä Kind of Blue –levyä (Columbia 1959). Triolevyllä erityisen vaikutuksen minuun teki kappale ”What Is This Thing Called Love?”, jolla Evansin yhteissoitto basisti Scott LaFaron ja rumpali Paul Motianin kanssa oli mielestäni erityisen vaikuttavaa. Vaikka olin siitä lähtien Evansin ihailija, hankin kuuluisat Village Vanguard  –levyt vasta paljon myöhemmin: Waltz for Debby (Riverside 1961) tuli tutuksi vasta 90-luvulla ja Sunday at the Village Vanguard (Riverside 1961) –levyn hankin vasta tänä vuonna. Kuunneltuani viimeksimainittua useita kertoja ihmettelin, miten olin saattanut odottaa tätä nautintoa näin kauan. Vastikään hankin toisen New Yorkin jazzklubin, Birdlandin, radiolähetyksistä nauhoitetun kokoelman The Legendary Bill Evans Trio: The 1960 Birdland Sessions (Fresh Sound Records). Äänenlaatu ei ole kehuttava, mutta esityksiä on mielenkiintoista verrata Portrait in Jazz –levyn studioäänityksiin, koska kappaleet ovat enimmäkseen samoja. Pidän myös levyistä Consecration, osat I ja II (Timeless 1980), vaikka yksi Evansin elämäkerran kirjoittaja väittää, ettei pianisti olisi itse hyväksynyt näiden San Franciscon Keystone Corner –klubissa äänitettyjen nauhoitusten julkaisemista.

New Yorkissa kävin itse ensin vuonna 1959, jolloin vierailin Village Vanguard –klubilla, ja sitten vuonna 1960, jolloin vuorossa oli Half Note. Ensiksi mainitusta en muista, ketkä siellä soittivat, mutta Half Notessa soitti pianisti Lennie Tristanon legendaarinen yhtye, jossa olivat mukana tavalliseen tapaan altisti Lee Konitz ja tenoristi Warne Marsh. Heitä voi kaikkia kuunnella Konitzin nimellä julkaistulla levyllä Subconscious Lee (Prestige1949-50). Levykokoelmaani hankin hiljattain noihin aikoihin Half Notessa äänitetyn Lee Konitz Live at the Half Note (Verve 1959). Sillä soittavat Konitzin ja Marshin lisäksi Bill Evans, Paul Motian ja basisti Jimmy Garrison. Konitz ja Marsh esiintyvät myös Evansin levyllä Cross Currents (Fantasy 1977), mutta musiikki on yllättävän vaisua.

Vietin vaihto-oppilasvuoden 1959-60 Kaliforniassa, missä pettymyksekseni jazz ei ollut nuorison keskuudessa kovin suuressa huudossa. Lohdutuksena kuuntelin harva se ilta erinomaista jazzradioasemaa, jonka studio sijaitsi Salt Lake Cityssä. Hankin myös useita hyviä levyjä, joita edelleen mielelläni kuuntelen. Näistä ehdoton ykkönen on pianisti Horace Silverin silloin aivan tuore Blowin’ the Blues Away (Blue Note 1959). Myöhemmin liitin kokoelmiini korkealle arvostetun levyn Song for My Father (Blue Note 1963-64). Tuorempaa Silveriä edustaa The Hardbop Grandpop (Impulse 1996). Hiljattain löysin erinomaisen kokoelman 50-luvun alun trio-levytyksiä, Horace Silver and spotlight on drums (Blue Note 1952-53), jolla rumpuja soittaa Art Blakey. Kahdella raidalla yhtyeeseen liittyy conga-rumpuja soittava Sabu.

Niinikään hankin Kalifornian vuotenani pianisti Dave Brubeckin levyn Jazz at Oberlin (Fantasy 1953). Brubeckin soittoa on usein pidetty vähän ”kornina”, mutta viattomat korvani nauttivat suuresti hänen sooloistaan ja arvostihan Charlie Parkerkin Brubeckin kvartetin musiikkia. (Kvartetin Paul Desmond oli epätavallinen alttosaksofonisti siinä mielessä, ettei hänen soitossaan kuule juuri minkäänlaista Parkerin vaikutusta.) Pidän edelleen monista Brubeckin levyistä kuten Jazz Goes to College (Columbia 1954) ja Dave Digs Disney (Columbia 1957). Kouluvuosina minulla oli kahdesta viimeksi mainituista EP-versiot, joilla nautin erityisesti kappaleista ”Take the ’A’ Train” ja ”Some Day My Prince Will Come”.

Olen pannut merkille, että Amerikan vuoteni 1959 ja 1960 olivat erityisen tuottoisia jazzlevy-vuosia. Levyjen joukossa oli pianotrio-levy Ray Bryant Plays (EMI 1959). Levy on konstailematonta perusjazzia, jolla on mahdollista tutustua moniin jazzin historian tunnetuimpiin sävellyksiin, kuten pianisti Thelonious Monkin ”Blue Monk”, pianisti John Lewisin ”Delauney’s Dilemma” ja pianisti Erroll Garnerin jo edellä mainittu ”Misty”. Kuulin Bryantin soittoa 1990-luvun loppupuolella Lontoon Sohon Pizza Express –klubilla. Ostin häneltä CD:n Double R B (Mercury Music 1995), jonka kappaleiden joukossa on jälleen ”Delauney’s Dilemma”. Basisti on legendaarinen Ray Brown. Parhaimmillaan Bryant on kenties tenoristi Sonny Rollinsin levyllä Sonny Rollins on Impulse! (Impulse 1965).

Kuulin siis Thelonious Monkin sävellyksen ”Blue Monk” jo ennen kuin olin kuullut pianistin omaa soittoa. Ensimmäinen Monk-levyni taisi olla Monk Big Band and Quartet in Concert (Columbia 1963). Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Tutustuin Monkin varhaisempaan tuotantoon kaksiosaisella levyllä Thelonious Monk: Genius of Modern Music (Blue Note 1947-1952). ”Ruby My Dear”, ”Thelonious” ja ”In Walked Bud” ovat olleet suosikkejani. Nautin suuresti Monkin kvartetin konsertista Helsingin Kulttuuritalolla joskus 60-luvulla. Tavalliseen tapaansa Monk tassutteli rytmikkäästi lavalla tenoristi Charlie Rousen soolojen  aikana. Päässään hänellä oli karvahattu, oltiinhan kylmässä pohjolassa. Monkin ja Rousen yhteistyön kenties paras esimerkki on Straight, No Chaser (Columbia 1966-67).

Tänä vuonna saatiin sitten suurlahja Monkin musiikin ihailijoille. Arkistoista löytyi äänitys vuodelta 1957, jolloin Monk esiintyi konsertissa yhdessä tenoristi John Coltranen kanssa: Thelonious Monk Quartet with John Coltrane at Carnegie Hall (Blue Note 2005). Molemmat muusikot ovat huippuvedossa. Monkin soitosta voi aavistella hänen reagoineen epätavallisella iloisuudella innokkaaseen yleisöön ja erinomaiseen flyygeliin.

Monk ei saanut kulmikkailla sävelkuluillaan ja epätavallisilla rytmeillään tyylillisesti montaakaan seuraajaa. Bud Powell soljuvammalla tyylillään sen sijaan jätti syvät jäljet moniin seuraavan sukupolven pianistien tyyliin. Kuulin Powellin soittoa ensimmäisen kerran kuuluisalla levyllä Jazz at Massey Hall (Fantasy 1953). Tuossa konsertissa esiintyneen unelmakvintetin muut jäsenet olivat Charlie Parker, Dizzy Gillespie, basisti Charles Mingus ja rumpali Max Roach. Seuraava kokemus taisi olla tenoristi Dexter Gordonin levyllä Our Man in Paris (Blue Note 1963). Psyykkisten vaikeuksien rasittaman Powellin soittoa on tällä levyllä joskus väheksytty. Itse nautin suuresti hänen sooloistaan. Powellin ja Monkin tyylejä on luonnehdittu vastakkaisiksi. Powellin levy A Portrait of Thelonious (Columbia 1961) osoittaa nähdäkseni väitteen liioitelluksi. Powellin musiikista voi nauttia myös levyillä Bud Powell: Jazz Giant (Verve 1949) ja The Complete Blue Note and Capitol Recordings of Fats Navarro and Tadd Dameron (Blue Note 1947-49). Hiljattain löysin myös erinomaisen kahden CD:n kokoelman Espanjassa julkaistuja triolevytyksiä: Bud Powell: Complete 1947-1951 Blue Note, Verve & Roost Sessions (The Jazz Factory 2001). Kokoelma sisältää kaikki edellä mainitun Bud Powell: Jazz Giant -levyn raidat.

Powellin vaikutuksen alaisista pianisteista nimekkäimpiä oli Sonny Clark. Dexter Gordon levytti mieluimmin hänen kanssaan, kuten kuuluisalla levyllä Go! (Blue Note 1962). En väsy kuuntelemaan Clarkin soittoa levyllä The 45 Sessions (Blue Note 1957-58). Sen rinnakkaislevy on Sonny Clark Trio (Blue Note 1957). Jazzin historiaa voi kuulla Clarkin levyillä Sonny's Crib (Blue Note 1957), jolla tenorisaksofonia soittaa John Coltrane, sekä kvintettilevyillä Cool Struttin' (Blue Note 1958) ja Leapin' and Lopin' (Blue Note 1961).

Bud Powellin soittoon hyvin perehtyneistä 60-luvun huippupianisteista ehkä tunnetuin on Herbie Hancock. Minulla ei ole kokoelmassani häneltä yhtään triolevyä, mutta erityisen hienoa musiikkia on kuuluisalla levyllä Maiden Voyage (Blue Note 1965). Olen aina pitänyt Hancockin sooloista Miles Davisin tupla-CD:llä The Complete Concert 1964, kappaleella ”All Blues” (Columbia 1964) ja levyn Seven Steps to Heaven (Columbia 1963) nimikappaleella. Mielenkiintoinen Toronton Massey Hallissa pidetty konsertti on levyllä Directions in Music: Celebrating Miles Davis & John Coltrane (Verve 2001). Hancockin lisäksi mukana ovat mm. trumpetisti Roy Hargrove ja tenoristi Michael Brecker.

Toinen 60-luvulla maailmanmaineeseen noussut pianisti on McCoy Tyner. Hänen piano-soundinsa on helposti tunnistettava epätavallisesta soinnutuksestaan ja perkussiivisesta soittotyylistään. Tietysti kannattaa kuunnella kaikkia John Coltranen levyjä, joilla Tyner on mukana. Oma suosikkini on Crescent (Impulse 1964). Löysin aivan vastikään mielenkiintoisen triolevyn, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Se on Nights of Ballads & Blues (Impulse 1963). Haluan myös mainita levyn McCoy Tyner Plays Ellington (Impulse 1964). Unohtaa ei pidä kuuluisaa The Real McCoy (Blue Note 1967). Tällä levyllä mukana on tenoristi Joe Henderson. Myöhempi hieno tenori-piano-yhteistyö on Infinity (Impulse 1995). Tenoristi on Michael Brecker.

60-luvun huomattaviin pianotrio-levytyksiin kuuluu eittämättä Oscar Petersonin Night Train (Verve 1962). Monet pitävät edelleen tätä Petersonin parhaana levytyksenä. Pari vuotta levyn ostamisen jälkeen kuuntelin Petersonin trioa Kulttuuritalolla. Muistan vieläkin, miten suuren vaikutuksen hän teki aloittamalla esityksen ilman bassoa ja rumpuja, mutta svengaamalla niin uskomattomalla draivilla, että kuuntelijan henki salpaantui. Vasta sitten basisti Ray Brown ja rumpali Ed Thigpen saapuivat lavalle. Pidän myös kovasti levystä Great Connection (MPS 1971), jossa basistina on edesmennyt tanskalainen Nils-Henning Ørsted Pedersen. NHOP on mukana myös myöhemmällä levyllä A Tribute to My Friends (Pablo 1983), jolta löytyy nautinnollisia hetkiä.

Yksi unohtumattomista piano-illoista oli Kenny Drew’n esiintyminen Helsingin taannoisessa Groovy-ravintolassa joskus 80-luvun alussa. Hän soitti yhdessä tanskalaisen basistin Mads Vindingin kanssa. Heitä voi kuunnella levyllä Your Soft Eyes (Soul Note 1981). Mukana on myös rumpali Ed Thigpen. Suositeltavia levyjä ovat myös Kenny Drew Trio (Riverside 1956) yhdessä basisti Paul Chambersin ja rumpali Philly Joe Jonesin kanssa, Jazz Impressions of Pal Joey (Riverside 1957), jälleen Jones rummuissa ja Wilbur Ware bassossa sekä Ruby My Dear (SteepleChase 1977), basistina David Friesen ja rumpalina Clifford Jarvis. Drew on hienossa vedossa myös Jackie McLeanin levyllä Bluesnik (Blue Note 1961).

Jarvis vie ajatukset Lontooseen, missä asuin vuodet 1983-2000. Kaupunkiin pysyvästi asettunut amerikkalainen rumpali soitti ennen kuolemaansa säännöllisesti ”Uncle Sam” –pubissa, mihin muusikot kokoontuivat jammaamaan myöhäisestä sunnuntai-illasta maanantai-aamuun asti. Pubissa ei valitettavasti ollut pianoa (kuten paikalla kerran vieraillut Samuli Mikkonen pettymyksekseen havaitsi).

Hyvää pianojazzia saattoi kuitenkin kuulla samoilla itä-Lontoon seuduilla sijainneella jazzklubilla nimeltä Tenor Clef (aiemmin klubi sijaitsi kellarikerroksessa ja oli nimeltään Bass Clef). Yhtenä mieleen pysyvästi jääneenä iltana ihailemani Kenny Barron soitti klubilla soolopianoa. Barronia kuulin ensimmäisen kerran 60-luvulla Kulttuuritalolla, jolloin hän oli Dizzy Gillespien kvintetin jäsen (Dizzy Gillespie: Something Old, Something New, Philips/Verve 1963). Pari vuotta sitten kuulin Barronia Almuñécarin jazzfestivaaleilla täällä Andalusiassa. Tuon yhtyeen kokoonpano on kuultavissa samalta vuodelta peräisin olevalla erinomaisella levyllä Images (Gitanes 2004). Barron on vuosikymmenten mittaan kypsynyt merkittäväksi pianistiksi, jolta ilmestyi tänä vuonna fantastinen triolevy Live at Bradley's: The Perfect Set (Gitanes 2005; äänitetty 1996). Merkittävää oli myös hänen yhteistyönsä Stan Getzin kanssa tenorisaksofonistin viimeisinä elinvuosina. Noista levytyksistä kannattaa mainita ainakin Anniversary (Universal 1987) ja Yours and Mine (Concord 1989). Erinomaisia ovat myös triolevyt Green Chimneys (Criss Cross Jazz 1983) ja Scratch (Enja 1985). Barron esiintyy myös basisti Charlie Hadenin tunnelmoivalla duolevyllä Night and the City (Verve 1996).

Toisella Hadenin erinomaisella duolevyllä kumppanina on yksi suosikkipianisteistani, Hank Jones. Levy on Steal Away: Spirituals, Hymns and Folk Songs (Verve 1994). Kaikkien aikojen suosikkeja pianotrio-levyjen joukossa on Jonesin The Great Jazz Trio (Inner City 1978), jolla hän soittaa Miles Davisin kanssa kuuluisiksi tulleiden basisti Ron Carterin ja rumpali Tony Williamsin kanssa. Jonesin versio Davisin sävellyksestä ”Milestones” on hieno. Haluan mainita myös tunnelmaltaan hyvin erikoisen levytyksen Upon Reflection: The Music of Thad Jones (Universal 1993). Thad, Hank ja levyn rumpali Elvin Jones olivat veljeksiä. Toisella tavalla mielenkiintoinen on levy, jolla Jones soittaa jousikvartetin kanssa: Hank Jones with the Meridian String Quartet (LRC 1990).

Upeata pianojazzia tuplasti on Hank Jonesin ja Tommy Flanaganin kahden pianon konsertti I’m All Smiles (MPS 1983). Pianistit olivat jo kerran aiemmin levyttäneet kahdestaan: Our Delights (Galaxy/Fantasy 1979). Flanaganin omista triolevyistä kenties paras on Jazz Poet (Timeless 1989). Vuosikymmeniä olen nauttinut levystä The Tokyo Recital (Fantasy 1975), jolla hän soittaa Billy Strayhornin sävellyksiä. Muiden muusikoiden levyillä Flanagan ylsi usein hienoihin sooloihin. Suosikkejani ovat ensinnäkin soolo levyllä The Incredible Jazz Guitar of Wes Montgomery (Riverside 1960). Tällä levyllä Flanagan soittaa vetävän soolon kappaleella “Airegin”. Toinen jännittävän eleetön mutta jäntevä soolo on kappaleella “On Green Dolphin Street” tenoristi Sonny Rollinsin levyllä There Will Never Be Another You (ABC Records 1965). Flanagan säesti myös useita kuuluisia jazzlaulajia, joista mainittakoon Ella Fitzgerald. Erinomainen esimerkki hänen säestystyylistään on Kim Parkerin levyllä Good Girl (Soul Note 1982).

Ja vielä kahden pianistin levyistä puhuttaessa unohtaa ei pidä Hank Jonesin ja Modern Jazz Quartetista kuulun John Lewisin levyä An Evening with Two Grand Pianos (Atlantic 1979). John Lewisin oma Evolution II (Atlantic 2001) on niinikään fantastinen kuuntelukokemus.

Tällainen on pianojazz-rakkauteni tarina. Eiväthän kaikki pianistit tähän mahtuneet ja jätin tästä jutusta pois ei-amerikkalaiset pianistit. Tässä vielä muutama amerikkalainen pianolevy kokoelmistani; niitä voin suositella lämpimästi:


Geri Allen, Segments (DIW 1989)

Geri Allen, Twenty One (Blue Note 1994)

Paul Bley, Not Two, Not One (ECM 1999)

Jaki Byard, Giant Steps (Prestige 1961-62)

Jaki Byard, Solo Piano (Prestige 1969)

Bill Charlap, Written in the Stars (Blue Note 2000)

Chick Corea, Three Quartets (Strech 1982)

Albert Daily, That Old Feeling (SteepleChase 1978)

Kenny Drew Jr., Portraits of Charles Mingus & Thelonious Monk (Claves Jazz 1994)

Duke Ellington, Money Jungle (Blue Note 1962)

Bill Evans Trio with Symphony Orchestra (Verve 1966)

Bill Evans, At The Montreux Jazz Festival (Verve 1968)

Bill Evans, Montreux II (Columbia 1970)

Bill Evans, From Left to Right (Verve 1970)

Bill Evans, Symbiosis (MPS 1974)

Barry Harris, Stay Right with It (Milestone 1961-62)

Gene Harris, The Best of the Three Sounds (Blue Note 1958-62)

Fred Hersch, Dancing in the Dark (Chesky Records 1992)

John Hicks, Something to Live For (HighNote 1997)

D.D. Jackson, So Far (RCA Victor 1999)

Ahmad Jamal, Ahmad's Blues (Chess 1958)

Keith Jarrett, Somewhere Before (Atlantic 1969)

Keith Jarrett, Standards, Vol. 2 (ECM 1985)

Keith Jarrett, Standards Live (ECM 1985)

Keith Jarrett, The Cure (ECM 1991)

Jimmy Jones, Trio (Swing 1954)

Duke Jordan, The Great Session (SteepleChase 1978)

Roger Kellaway, The Art of Interconnectedness (Challenge Records 1987)

Junior Mance, At the Village Vanguard (Jazzland 1961)

Brad Mehldau, Live at The Village Vanguard (Warner Bros. 1997)

Brad Mehldau, Anything Goes (Warner Bros. 2004)

Thelonious Monk, Thelonious Monk (Prestige 1952)

Thelonious Monk Plays Duke Ellington (Riverside 1955)

Thelonious Monk Alone in San Francisco (Riverside 1959)

Phineas Newborn Jr., A World of Piano! (Contemporary 1961)

Oscar Peterson, I Got Rhythm (Giants of Jazz 1945-47)

Oscar Peterson, The Great American Song Book (Back Up 1952)

Oscar Peterson, The Song Is You (Back Up 1952)

Oscar Peterson, We Get Requests (Verve 1964)

Don Pullen, Evidence Of Things Unseen (Black Saint 1983)

Jimmy Rowles, Isfahan (Sonet 1978)

Joe Sample, Fancy Dance (Sonet 1969)

Art Tatum, Over the Rainbow (Dreyfus Jazz 1934-49)

Bobby Timmons, Trio In Person (Riverside 1961)

Käyttämäni vuosiluvut ovat enimmäkseen äänitysvuosia, eivät välttämättä julkaisuvuosia.

Pianojazzin historiaan voi perehtyä lukemalla pianisti Billy Taylorin kirja Jazz Piano: A Jazz History (Wm. C. Brown 1982, 1983). Tietoja muista jazzkirjoista ja -levyistä löytyy sivuilla Kirjoja ja jazzlevyjä. Vieraile myös arkiston Musiikki-sivuilla.

[home] [archive] [focus]