Apu, 17.10.1986
Kaivellessani arkistoani löysin tämän Apu-lehdessä vuonna 1986 julkaistun jutun Ronnie Scottista ja hänen kuuluisasta jazzklubistaan. Ajattelin, että ehkä se voisi vielä kiinnostaa näiden sivujen lukijoita. Scott kuoli vuonna 1996.
Ronnie Scottille menestys on ollut "huonoa onnea"
Tapani Lausti
Useimmille Lontoossa vieraileville ulkomaalaisille Soho merkitsee seksikauppoja ja strip tease -luolia. Jazzmusiikkiin vihkiytyneille tämä värikäs kaupunginosa Lontoon sydämessä merkitsee Frith Streetiä. Ronnie Scottin kuuluisa jazzklubi on toiminut täällä 1960-luvun puolivälistä lähtien.
Klubi on alusta alkaen ollut maailman tärkeimpiä jazzkeskuksia. Ronnie Scottin klubilla voi hämärästi valaistussa, tunnelmallisessa ravintolasalissa kuunnella jazzmaailman huippuja. Täällä esiintyvät Art Blakey, Horace Silver, Dizzy Gillespie, Phil Woods, George Adams, Don Pullen ja monet muut.
Klubin suurimmat vetonaulat ovat viime vuosina olleet Art Blakeyn Jazz Messengers nuorine tähtineen, laulajatar Nina Simone ja Buddy Richin iso orkesteri.
Klubista on tullut legenda. Myös Ronnie Scott on legendaarinen persoonallisuus. Tämä Lontoon East Endin juutalaiskorttelien kasvatti on olennainen osa Lontoon värikästä jazzmaailmaa. Vaikka Scott lähentelee kuuttakymmentä, hänen hahmossaan on vielä Sohon jo nyt himmenneen boheemielämän tyyliä.
Ronnie Scott on kuuluisa klubi-isäntä. Mutta hän on myös Euroopan parhaimpia tenorisaksofonisteja. 40-luvulla hän oli yksi niistä nuorista brittimuusikoista, jotka toivat Charlie Parkerin innoittamana be bopin Englantiin.
Istuskelen illan hämärtyessä Scottin pienessä työhuoneessa klubin soittolavan takana. Scott sytyttää pöytänsä takana savukkeen toisensa jälkeen. Hänen takanaan oleva seinä on täynnä klubilla soittaneiden muusikoiden kuvia. Ravintolasali on vielä tyhjillään. Scottilla on aikaa nostaa jalat pöydälle ja muistella klubinsa historiaa. Myöhemmin illalla Arturo Sandovalin orkesteri täyttää salin elämäniloisella kuubalaisjazzillaan.
"Huonoa onnea"
Kun Scott avasi klubinsa sen ensimmäisessä sijaintipaikassa Gerard Streetillä syksyllä 1959, harvat uskoivat klubin pysyvän pystyssä muutamaa viikkoa pitempään.
Kysyn Scottilta klubin odottamattoman pitkäikäisyyden salaisuutta. Scott naurahtaa kuivasti: "Pelkkää huonoa onnea."
Scottilla on tällä hetkellä varaa naureskella menestykselleen. Vielä muutama vuosi sitten klubi oli vararikon partaalla. Noihin aikoihin joku viisas talousmies neuvoi Ronnie Scottia ja hänen partneriaan Peter Kingiä ottamaan oppia viekkaiden liikemiesten kikoista. King tuhahti: "Jos olisimme viekkaita liikemiehiä, emme kyllä olisi täällä."
Scott antaa silloin tällöin periksi kaupallisuudelle ottamalla ohjelmistoonsa laulajia, jotka eivät välttämättä ole jazztaiteilijoita. Mutta myönnytys on pieni. Muuten hän on pitänyt kiinni aidosta jazzilmapiiristä.
Kun prinsessa Margaret kerran vieraili klubilla ovimiehenä toiminut rumpali Jeff Ellison innostui: "Me olemme tulossa muotiin."
Scott tokaisi lakoniseen tyyliinsä: "Kuka tarvitsee muodikkuutta. Se merkitsee pinnalla oloa viiden minuutin ajan. Sen jälkeen sinut unohdetaan. Me jatkamme entiseen tapaan."
Entinen tyyli tarkoittaa mm. täydellistä haluttomuutta kumarrella kenenkään edessä.
Kerran kaksi upeasti pukeutunutta naista puhutteli Scottia klubin eteisessä: "Mitä sinulla on tänään tarjolla, Ronnie?" Scott katseli pitkin kuuluisaa nenänvarttaan ja tokaisi: "Anteeksi, tunnenko minä teidät?"
Muuan julkkis taas saapui kerran klubille päässään valtava turkishattu. Scott sattui olemaan ovella ja puhkesi puhumaan: "Kun tuo saa pentuja, saanhan minä yhden." Suuttunut julkkis kääntyi kannoillaan ja hävisi Frith Streetin vilinään.
Juopunutta ravintolavierasta Scott saattaa tervehtiä vaikkapa näin: "Hyvää iltaa, sir, ikävä nähdä, että olette juonut tyhjään päähän."
Tai: "Että onko meillä vapaata pöytää. Haluatteko sen täällä vai otatteko sen mukaanne."
Englantilainen journalisti John Fordham kertoo vast'ikään ilmestyneessä kirjassaan Ronnie Scottin elämästä ja klubin värikkäistä vaiheista. Kirjan nimenä on Let's Hold Hands and Contact the Living. Lausahdus on olennainen osa Scottin kuuluisia välikuulutuksia. Hän kiittää usein uneliaalta vaikuttavaa yleisöä pilkallisesti: "Otetaanpa toisiamme kädestä kiinni, jotta saamme yhteyden eläviin ihmisiin."
Kysyn Scottilta, mihin hän pyrkii vitseillään, jotka ovat pysyneet samoina vuodesta toiseen. Hän sanoo etsivänsä tasapainoa klubin ilmapiiriin. Yleisöä pyydetään toisaalta istumaan hiljaa, jotta muusikot eivät häiriintyisi improvisoidessaan. Toisaalta Scott ei halua, että klubi on kuin kirkko. Vitseillään hän haluaa luoda rennompaa tunnelmaa.
"Ja saan vähän näytellä. Jos en olisi muusikko, minusta olisi kenties tullut näyttelijä", Scott sanoo.
"Ukot lavalle"
Tänä iltana Scott itse esiintyy kvintetteineen vuorotellen Sandovalin orkesterin kanssa.
Scottin kvintetti on sekin värikäs kokoelma soittajia. Basisti, Ron Mathewson, on maineikas muusikko, instrumenttinsa omaleimainen mestari. Hänellä sanotaan olevan legendaarinen kyky juoda itsensä humalaan sen vaikuttamatta mitenkään hänen soittoonsa.
Tukevaa tekoa oleva rumpali Martin Drew luo musiikille vakaan perussykkeen. Drew on nykyään alinomaa lainassa Oscar Petersonilla.
Nuorelta trumpetistitähdeltä Dick Pearceltä kysyttiin kerran, miltä hänestä tuntuu soittaa näiden jazzin vanhempien herrasmiesten kanssa. Pearce vastasi: "Jonkunhan täytyy auttaa ukot lavalle."
Ronnie Scottin nykyinen kvintetti ei ole valitettavasti levyttänyt. Scott sanoo vihaavansa levytysstudioita. Hän murisee: "Olen sellainen soittaja, etten saa itseäni vireeseen punaisen valon syttyessä. En pysty sellaiseen itsehallintaan. Mitä minulle silloin tällöin sitten tapahtuukin, se tapahtuu ilman ennakkovaroitusta."
Scott on hyvin vaatimaton omista kyvyistään. Hänen sanotaan kärsivän syvistä epävarmuuden tunteista soittajana. Kuitenkin tunnetut amerikkalaiset jazzmuusikot — mm. Charles Mingus — ovat ylistäneet hänen improvisointiaan.
Scott on säveltänyt hyvin vähän, vaikka hän kerran johtikin yhdeksänmiehistä yhtyettä. Sovittamisesta hän on lausahtanut: "En tajua miten ne sen tekevät. Minä en pysty edes sovittamaan vaasillista kukkia."
Sanon, että hänen kvintettinsä levyillä olisi varmasti menekkiä. Scott tokaisee itseironiseen tyyliinsä: "Eihän sitä koskaan tiedä, mihin ihmiset haksahtavat."
Scottin tausta tenoristina on vuosien mittaan näkynyt ohjelmiston valinnassa. Lähes kaikki tenorisaksofonin jättiläiset ovat soittaneet hänen klubillaan: Coleman Hawkins, Ben Webster, Dexter Gordon, Johnny Griffin, Sonny Rollins, Stan Getz, Zoot Sims.
"Meidän laulujamme"
Scott pohdiskelee, olisiko hänestä musiikkimaultaan tullut konservatiivi. Hän muistelee, miten hänen ystävänsä, hiljattain kuollut Zoot Sims tapasi sanoa: "Pidän musiikista, joka lämmittää korviani."
Scottin klubi on kuitenkin päästänyt soittolavalle modernistejakin. Archie Shepp ja Ornette Coleman ovat kumpikin vuorollaan puhaltaneet aggressiiviset sävelryöppynsä Scottin klubin ravintolasalin hämyyn.
Coleman Hawkinsin ja Stan Getzin kerrotaan istuneen kerran klubilla kuuntelemassa Sheppiä. Kesken Sheppin tenorisaksofonin villeimpien ulvahdusten Hawkins kääntyy Getzin puoleen ja sanoo: "Nehän soittavat meidän lauluamme."
Klubi ei tarjoa kuitenkaan ainoastaan amerikkalaista huippujazzia. Scott painottaa, että suurin osa esiintyvistä taiteilijoista on brittejä. Hän pitää englantilaisen jazzin edistämistä moraalisena velvoitteenaan.
Scott kehuu nuorten englantilaisten muusikoiden teknistä osaamista. Hän sanoo, että hän olisi onnellinen, jos hän kykenisi soittamaan edes neljänneksen siitä, mihin nämä nuoret virtuoosit pystyvät.
Mutta, Scott valittaa, heidän musiikkinsa on usein pelkkää tekniikkaa ilman sisältöä. Scott sanoo jazzin edellyttävän soittajaltaan myös inhimillistä lämpöä. Scott ihailee omien esikuviensa melodisuutta. Hän mainitsee Zoot Simsin ja Hank Mobleyn, modernisteista Joe Hendersonin. Jopa John Coltrane oli Scottin mielestä melodinen soittaja.
Scott kertoo, miten nuori lontoolainen tenoritähti Courtney Pine sanoi kerran: "En halua viettää koko ikääni soittamassa Stella by Starlightia jossakin viiniravintolassa."
Scott veistelee: "Kuuntelen mieluummin Zoot Simsiä soittamassa Stella by Starlightia viiniravintolassa kuin Courtney Pinea koko ikäni."
Ronnie Scottin klubin yleisömenestys on hyvä. Scottin suosikkikuulutuksia on kuitenkin tämä: "Teidän olisi pitänyt olla täällä viime viikolla. Jonkun olisi pitänyt olla täällä viime viikolla. Ovimikon täytyi heittää ihmisiä sisään. Joku tuli ja kysyi vapaata pöytää. Teimme hänestä heti liikekumppanimme."
PS 2008: Jutussa mainittu Ronnie Scottin kvintetti on kuultavissa CD-levyllä Never Pat a Burning Dog (Ronnie Scott's Jazz House 1991). Kyseessä on live-äänitys Scottin klubilla loka-marraskuussa 1990.
Lue myös Simon Spillettin arvio Ronnie Scottin omaelämäkerrasta Some of My Best Friends are Blues.
Vieraile arkistossa: Musiikki