Ajatuksia "intelligentsijasta"

Matti Grönlund

Yhteiskuntatieteen maisteri Maria Pohjamo kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Bernard Kouchnerista otsikolla Ranskan ulkoministeri pitää yllä intellektualismin perinteitä. Tässä muutama sitaatti:

”Bernard Kouchnerin mukaan Ranskan on oltava humanitaarisen toiminnan mallimaa kaikkialla maailmassa."

"Kouchnerilla on ansioita: hän on perustanut Lääkärit ilman rajoja -järjestön, auttanut Vietnamin venepakolaisia ja toiminut monissa muissa, osin kiistanalaisissa humanitaarisissa operaatioissa. Kriittiset ranskalaiset ovat ottaneet hänet omakseen: hän on yksi Ranskan suosituimmista poliitikoista vuodesta toiseen."

"Merkittävä piirre Kouchnerissa on hänen erityinen yhteiskunnallinen roolinsa. Hän on oman ranskalaisen kulttuurinsa tuote ja erityisesti maassa vallitsevan intellektualismiperinteen edustaja: älymystöllä on velvollisuus puuttua keskusteluun ja olla muutoksen moottori. Intellektuelli ottaa vahvasti kantaa poliittisiin kriiseihin."

"Kouchner taistelee ennen kaikkea passiivisuutta vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta. Intellektuellilla on jopa velvollisuus puuttua keskusteluun radikaalisti, tarvittaessa jopa asein." (Helsingin Sanomat, 28.10.2007)

Isävainaja tapasi sanoa: ”Eivät ne ole mitään intelligentteja — ne ovat intellikettuja.” Näin hän tituleerasi aatteensa pettäneitä älymystön edustajia.

Isävainaja oli tulipunainen kommunisti, joten mainitun tuomion sai melko herkästi, varsinkin vasemmiston aatemaailmasta poikennut älymystön edustaja. Eräässä mielessä saattaisin tuon tittelin isäni silmissä itsekin ansaita. (Esimerkiksi tiukasta pasifismistani emme olleet läheskään samaa mieltä).

Isäni ei itseään mainittuun intelligentsijaan laskenut, mutta voin sanoa, että veden, leivän sekä tiilenpäiden lisäksi vankiloista löytyi, usein tosin melko suppea, mutta kumminkin jonkinlainen kirjasto. Yhdentoista vankilavuoden aikana sen kerkisi lukemisesta kiinnostunut torpparin poika ja maalari kelaamaan moneen kertaan, eikä muuten vaan, vaan oppiakseen. Eräs isäni ja hänen aatetoveriensa suurista päämääristä oli tasa-arvoisen koulutusmahdollisuuden hankkiminen kaikille. Hänen kuoltuaan vein Kansanarkistoon laatikoittain hänen ”vankilavihkojaan”, paksuja mustakantisia, punaruutuisia vihkoja, kaikissa leima TARKISTETTU. Ne sisälsivät satoja sivuja muistiinpanoja sekä hänen pohdintojaan vähän kaikesta: matematiikkaa, maantiedettä, filosofiaa, tähtitiedettä, kieliä (ruotsi, venäjä, saksa), kirjallisuutta, kemiaa, fysiikkaa jne, jne…

En voi väittää isäni olleen täysinoppinut näissä kaikissa tai missään muussakaan tieteessä, mutta voin epäröimättä sanoa hänen olleen sivistynyt, minkä tahansa mittapuun mukaan. Torpparinpojan tiedonjano oli uskomaton ja pohjaton. Minun kotonani luettiin koko ajan. Ilmeisesti se, että lapsuus ei paljoakaan kouluja tarjonnut, ja sen ajan (isä syntyi 1894) ”sivistyneistön” ylimielisyys ”alempia” luokkia kohtaan, toi mukanaan myös yhden tärkeän aspektin hänen ajatteluunsa (ja minunkin, onneksi, häneltä perimä): kriittisyyden painettua sanaa kohtaan. Yksinkertaisemmin: älä niele purematta kaikkea mitä sinulle tietona tarjotaan.

Isäni käsitys todellisesta sivistyksestä oli: käytä sitä kaikkien hyväksi, rakenna rauhaa, taistele tietämättömyyttä vastaan — toimi.

Itse olin innolla mukana 60-luvun radikalismissa ja pidän sitä lukua vieläkin eräänä tärkeimmistä viime vuosisadan toisella puoliskolla. Arvo Salo sanoi (tai kirjoitti) jossain yhteydessä jotain tähän tapaan: Se, joka ei vanhemmalla iällä ole radikaali, ei radikaali ole koskaan ollutkaan (Arvo on itse, valitettavasti, elävä esimerkki sanojen totuudesta).

Nämä mietteet alkoivat pyöriä mielessäni luettuani Maria Pohjamon jutun.

Sarkozynhän me jo tiedämme — Bushin uusi sylikoira. Mutta Kouchner. Hänen lausuntonsa sodan mahdollisuudesta Irania vastaan ja tiukka kilpailu kakkospaikasta Bushin mielistelemisessä voivat olla hienoinen yllätys. Mies on todella ollut perustamassa Lääkärit ilman rajoja -järjestöä ja ollut mukana monessa muussa kansalaisaktiviteetissa. (Olin itse Lääkärien kannatusjäsen vuosikaudet, mutta Kouchnerin lausunnon jälkeen en pasifismistani johtuen katso voivani siihen kuulua.)

Pohjamon kirjoituksen sanahelinä ranskalaisen intellektualismin perinteestä on ns. puppua.

Ranska on antanut maailmalle todella suuren joukon nerokkaita taitelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja, mutta mikään kansanperinne se ei siellä ole. Ranska on antanut maailmalle myös Pärttylin yön, jakobiinit ja giljotiinin. Ranska oli (ennen toista maailmansotaa) myös eräs antisemitismin suurvalloista. Se oli myös Robespierren ja marsalkka Petainin kotimaa.

Moderni, varsinkin psykologinen kieli toistaa toistamistaan sanaa empatia ja sen tärkeyttä ihmissuhteissa. Kouchner osoittaa lausunnollaan empatiaa sekä Irania että Yhdysvaltoja kohtaan. Ja Irakia myös.

Luin äskettäin erään neurologin ja psykiatrin kirjan ihmisen muistin toiminnasta. Teoksen kirjoittaja kiinnittää huomiota siihen, että empatia-sana on yleistynyt sympatia-sanan korvikkeena. Hän toteaa, että tieteessä empatialla tarkoitetaan kykyä ymmärtää toisen tai toisten tunteita, tuntoja ja elämää. Siis myös sadisti tuntee empatiaa kidutettavia kohtaan — hän tietää miltä toisesta tuntuu.

Sympatia on tunne, jossa ymmärrämme toisen tai toisten hädänalaista tilaa — haluamme auttaa, toimia tilanteen parantamiseksi.

Helsingin Sanomien artikkeli ja ministeri Kouchner panevat miettimään onko tuo empatia-sanan systemaattinen käyttö sittenkään sattumaa.

 

Matti Grönlund on Fuengirolassa, Espanjassa, asuva humanisti ja pasifisti.