11.9.2013 **** Etusivulle 11.9.2013 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Tapani Ruokanen, Hauki salkussa: Päätoimittajan muistikirjasta. Kirjapaja 2010.
Tapani Ruokasen muistiinpanot valottavat mielenkiintoisella tavalla Suomen julkista elämää. Joka paikkaan ehtivä Ruokanen kiiruhtaa konferenssista toiseen, istuu yhdessä tilaisuudessa "mielenkiintoisten ihmisten keskellä" (s.256) ja tapaa toisessa komean joukon, "jolla on ajatuksia" (s.160). Hän kertoo tapaavansa ihmisiä, jotka ovat luomassa uutta aikakautta.
Innostuksestaan huolimatta Ruokanen ei jaa lukijan kanssa kovin jännittäviä tulevaisuuden haaveita, ellei sellaisia sitten löydy tällaisista kommenteista: "On lisättävä luovuutta ja sallittava monimuotoisuutta. Hyvinvointi on sitä, että voi toimia hyvin omien edellytysten mukaan yhteisössä. Uusia vaikuttamisen muotoja yhdistää se, että ohjat otetaan pikemminkin omiin käsiin kuin luotetaan kollektiivien, järjestöjen tai edustuksellisen demokratian saneluratkaisuihin." Edelleen: "Muutos ulottuu kulttuurin ja ajattelun syvärakenteisiin." (s. 278)
Ruokanen siteeraa tässä hengessä monia ihailemiaan vaikuttajia, on huolissaan markkinatalouden tilasta, puhuu alinomaa "varojen yli elämisestä" ja ihmettelee vasemmiston haluttomuutta integroitua "läntiseen verkostoon, johon luonnollisista historiallisista syistä kuulumme" (s. 114). Ei hän sokea ole markkinatalouden syvälle kriisille, mutta kapitalismin tuolla puolen hän näkee ilmeisesti vain "tuhoisia harhaoppeja" kuten "marxilaisia ihmiskokeineen" (s. 44). Aivan kuin maapalloistunut kapitalismi ei järjestelmänä kokeilisi, miten syvään ahdinkoon ihmisiä voi ajaa, hirvittävistä nälänhädistä puhumattakaan. Ruokanen mainitsee nämä kysymykset, mutta ei tee sen pitemmälle meneviä johtopäätöksiä.
Minkäänlainen toisinajattelu ei näy Ruokasen tutkassa. Paul Krugman on hänen suosikkikolumnistinsa, eivätkä Krugmania radikaalimat ajattelijat Ruokasta kiinnosta. Hänen suomalaisia sankareitaaan ovat perin konservatiiviset Jaakko Iloniemi, Olli Rehn ja Alpo Rusi.
Journalismista Ruokasella on monia terveitä ajatuksia, mutta myös jonkin verran kyseenalaisia käsityksiä. Hän kirjoittaa: "Lehti on peili, josta ajan kasvot piirtyvät, ilman selityksiä tai tutkijan arviota, sellaisenaan." (s. 6) Samalla sivulla hän lisää, että "tosiasiat ja mielipiteet on erotettava toisistaan". Kannanotoillaan lehti on sitten mielipiteen muodostaja demokratiassa.
Kuva mielipiteettömästä raportoinnista on ongelmallinen. Ensinnäkään Ruokanen ei kiinnitä huomiota siihen, että avoimuudestaan huolimatta Suomen Kuvalehtikin määrittelee keskustelun rajoja, tai kuten hän itsekin sanoo: "Agendan asettaminen on myös yksi journalismin puoli." (s. 94) Keskustelun rajat ovat aivan liian ahtaat. Ongelmaa lievittää Suomessa valtion mielipidelehdille antama tuki, mutta vaarana on, että mielipideilmasto "heimoutuu" (s. 194), käyttääkseni Ruokasen omaa termiä. Hän liittää sen internetiin ja sosiaaliseen mediaan: "Ihmiset muodostavat mielipiteensä usein samanmielisten verkostossa, omiensa parissa." (s. 195)
Perinteisen median tehtävänä on Ruokasen mukaan silloin välittää mahdollisimman totuudenmukaista, tietoon perustuvaa aineistoa. Hän kirjoittaa: "Ihmiset tarvitsevat aineksia muodostaakseen realistisen kuvan maailmasta, siis maailmankuvan." (s. 195)
Ruokanen ei tunnu tiedostavan, että juuri tästä tehtävästä perinteinen media suoriutuu huonosti. Lukijoiden maailmankuvan aineksiksi tarjotaan ennen kaikkea poliittisen ja taloudellisen eliitin keskinäistä väittelyä. Tämä on outoa, kun esimerkiksi yliopistomaailmassa esiintyy monenlaista mielenkiintoista keskustelua. Jouduin pohtimaan asiaa osallistuttuani viime vuonna Kelan tutkimusosaston kirjaprojektiin Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla (toim. Tuula Helne ja Tiina Silvasti; ks. omaa artikkeliani). Odotin kirjan herättävän huomiota mediassa. Turha toivo. Vain Ylen aamu-TV haastatteli kirjan toista toimittajaa ja yhtä kirjoittajaa. Kirja tarjoaisi kuitenkin erinomaisen tilaisuuden aikamme syvien ongelmien kriittiseen tarkasteluun.
Mielipiteettömän raportoinnin käsite on ongelmallinen myös siksi, että yhteiskunnallisista ja sosiaalisista kysymyksistä raportointiin lliittyy aina mielipiteitä, avoimia tai piileviä. On tietenkin mahdollista pyrkiä erilaisten mielipiteiden tasapuoliseen selostamiseen, mutta useimmiten toimittajan on analysoitava ilmiöitä, jolloin tulkinnanvaraisuutta on vaikea välttää. Siksi olisi parempi, että toimittaja paljastaa arvolähtökohtansa siinä määrin kuin se on relevanttia analyysin ymmärtämiseksi. Yksi ongelma on, että toimittajat eivät aina tiedosta samanmielisyyttään elittimielipiteiden kanssa. Siksi journalismikin hyötyisi avoimemmasta mielipideilmapiiristä. Tämä ei ole samaa kuin suomalaisessa keskustelussa esiintuotu puoluekannan ilmoittaminen. Sekin johtaisi jonkinlaiseen mielipideheimoutumiseen.
Totuudelliseen journalismiin pääseminen on hankalaa joukkotiedotusvälineiden kaupallisuuden ja puoluesidonnaisuuden vuoksi. Todella demokraattisessa ja ei-kaupallisessa yhteiskunnassa journalismin tehtävä voitaisiin nähdä näin (lainaan tässä osallisuustalousajattelijaa Michael Albertia): "Journalismin kannustimena tulee olemaan todellisuuden täsmällinen kuvaaminen ja sen viisas kommentointi. Tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat asioista samaa mieltä, tai edes aina onnistuisivat erinomaisesti työssään, tai onnistuisivat aina välttämään omien tottumustensa ja mieltymystensä vaikutuksen. Tällaiset ongelmat eivät kuitenkaan olisi säännönmukaisia ja siksi niiden haittavaikutukset eivät olisi niin suuria." (Michael Albert, Realizing Hope: Life Beyond Capitalism , s. 113; lainaus on kirjassani Tienviittoja tulevaisuuteen, s. 138; ks. lukua "Journalismi ja demokratia", ss. 126-139. Ote tuosta luvusta.)
Lue myös:
Vieraile arkistossa: Media, Suomen sosiaalinen ja poliittinen elämä, Noam Chomsky, Robert Fisk, Glenn Greenwald, John Pilger, Hannu Reime